Vanhemmuuden ja anteeksiannon vaikeus

Joissakin herätysliikkeissä on kuulemma periaateena se, että lapsien tulee antaa vanhemilleen aina anteeksi, riippumatta vanhemman teon laadusta. Aika armoton käytäntö lapsen kannalta. Ymmärrän kyllä, että tietyllä lailla kasvatuksen pitää perustua vanhempien kunnioittamiseen. Mutta entäs, jos vanhemmat yksinkertaisesti ovat täysin "metsässä" toimintansa kanssa. Kumpi painaa enemmän: kyseenalaistamaton kunnioituksen vaatiminen vai se, että vanhempana kohtaa oman inhimillisen rajoittuneisuuden virheineen ja "laskeutuu" tavallisen ihmisen tasolle?
Luulisi, että on helpompaa elää, jos pystyy myöntämään sen, ettei aina toimi oikein, vaan on altis virheille ja väärille ratkaisuille. Mikä siinä on pelottavaa, että astuu alas vanhemmuuden paremmuuden myytistä ja kohtaa oman rajoittuneisuuden.
Kuvittelisin, että on helpomi toimia, kun ymmärtää, ettei ole sen enempää tai vähempää kuin ihminen ja meillä kaikilla on omat hyvät ja huonot puolemme. Kun tämän tiedostaa on helpompi hengittää ja koettaa sovittaa tekonsa ja kantaa niiden seuraukset päästäkseen elämässä eteenpäin.
Jokainen lapsi huomaa jossain vaiheessa, ettei omat vanhemmat ole erehtymättömiä. He ovat altiita virheille ja väärille ratkaisuille siinä missä kaikki muutkin. Itse asiassa tämä tapahtuu jo varsin varhaisessa vaiheessa lapsen osalta. Tieto on loppujen lopuksi varsin helpottava. Yliluonnollisuutta ei ainakaan vanhemmuuden osalta ole olemassa.
Ongelmana on se, etteivät vanhemmat tunnu huomaavan sitä. He kuvittelevat, että pelkästään vanhemmuus tuo jotain selittämättömiä kykyjä ja kyseenalaistamatonta arvostusta ja tämä jatkuu läpi elämän. Näistä lähtökohdista on kovin vaikea elää sovussa itsensä ja ympäröivän maailman kanssa. On rankaa kuvitella olevansa oikeassa vain sen vuoksi, että on lapsensa vanhempi.
Ehkä kantani on tavallisuudesta poikkeava, koska olen itse menettänyt kaksi lasta. Ajattelen, että kun lapset ovat todellakin pelkkää lainaa vain, ei heidän kanssaan voi toimia ainoastaan tiukan auktoriteetin perusteella. Toki vanhemman tehtäviin kuuluu, olla se johon lapsi tukeutuu ja luottaa. Mutta ei tämän ihmisen tarvitse olla erehtymätön. Vanhemman kuuluu olla ihminen, joka pyrkii määrätietoisesti ohjamaan lasta oikeaan suuntaan ja opettamaan elämän pelisäännöt, silloin kun lapsi on vanhemmistaan vielä riippuvainen.
Kaikki tämä, jotta lapsen siivet kantavat tämän lähtiessä elämään "omaa" elämäänsä. Lapsen elämä on kuitenkin hänen omansa jo syntymästään saakka. Hän ei vanhempiaan valinnut ja on alkuaikoina vanhempien "armoilla". Saattaa kestää kauankin ennen kuin lapsi pystyy pyristelemään irti vääristyneestä lapsuudestaan, kohtamaan vanhempiensa virheet ja ryhtymään elämään omaa elämäänsä hänelle annetuista lähtökohdista. Vanhempien tulee pystyä päästämään irti lapsistaan ja myöntämään omat virheensä ja luoda sitä kautta lapsiinsa tasavertainen suhde.
Anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen ovat vaikeimpia asiota elämässä. Siksi niissä kiteytyykin inhimisyyden ydin. Se, joka tähän pystyy, saavuttaa yleensä elämässään johon ei elämäntaitokouluttajat kikkailluilaan pääse - sisäisen harmonian ja toisen ihmisen inhimillisyyden aidon kunnioituksen.