Kuolleista ja elävistä

Kuinka kauan kuolleet saavat vaikuttaa näkyvästi elämäämme? Onko oikea ja sallittu suruaika kirjoissa mainittu yksi vuosi? Mitäs sitten kun vuosi ei riitä? Kun kuolleet tulevat ja vaikuttavat elämään vielä senkin jälkeen. Onko niin, että sitten sen pitää tapahtua kaikessa hiljaisuudessa eikä sillä saa "kiusata" enää läheisiä ja tuttavia?
On kovin vaikea saada ketään ymmärtämään miltä tuntuu kun menettää lapsen, ehkä vielä vaikeampaa käsittää on, jos on menettänyt kaksi lasta. Itse olen sen asian suhteen luovuttanut. Ei ole minun missioni selittää selittämätöntä. Minulle riittää, että joudun elämään asian kanssa ja ajattelen, että muille riittää se, että he tietävät tämän ja asia saattaa "välillä" vaikuttaa tekemisiini. Luulin, että tämä totuudessa on tarpeeksi tietoa ihmisille.
Mutta jälleen kerran olin väärässä.
Siskoni sai pienen tyttövauvan. Se on hyvä asia. Erittäin hienoa ja kaunista. Kaiken jälkeen olen onnelinen hänen ja hänen avomiehensä puolesta. Miksi en olisi?
Ennen lapsen syntymää minulta pyydettiin lapselle tarvikkeita, vaunuja, sängyä, kantoreppua, pakkaspussia, lampaantaljaa yms. Annoin ne lainaksi. Ne ovat kuitenkin suht isoja hankintoja ja enkä itse niitä tarvitse. Ihan vaan selvennykseksi, kyseessä ei ole siskoni ensimmäinen lapsi, vaan kolmas. Joten ihan puhtaalta pöydältä ei sielläkään aloitettu.
Mutta, mutta...
Vauvan syntymän jälkeen minulta pyydettiin myös vauvalle vaatteita. Minulla on jäljellä vauvan vaatteista ne jotka olen erityisesti säästänyt. Ne joissa on jotain erityistä - hieman parempilaatuisia, muistoja herättäviä tai ehkä jonkun itsensä tekemiä.
Noin 80 % vaatteista olen laittanut eteenpäin ja ennen kuin laitoin vaatteet kiertoon kysyin siskoni mielipidettä. Hän sanoi, että "anna mennä vaan". Nyt siis minun olisi pitänyt luopua niistä vaatteista, jotka olin säästänyt ja joiden kaiken järjen olisi pitänyt mennä seuraavaksi, vuosi sitten kuolleelle, tyttärelleni.
Luonteen heikkotta kai, kun en suostunut. Ajattelin, että en halua nähdä näin läheistä pienokaista vaatteissa, jotka olin ajattelut aivan johonkin muuhun. Vaatteissa, joilla oli ja on minulle jotain merkitystä.
Miten vaatteilla voi olla jotain tunnearvoa, mutta näin kohdallani vain on. Tavarat on tavaroita, mutta vaatteet ovat vaikeampi juttu. Mietin, että on helpompaa kaikille, kun tämän osalta saa aloittaa puhtaalta pöydältä. Kuvittelin, että asia on sillä selvä.
Mutta, kun tulimme Italiasta, olivat vaatteet hävinneet komerostamme. Pöydällä oli vain lappu, että vaatteet on otettu. Siis vastoin pyyntöäni ja kysymättä kotiini oli menty ja haettu vaatteet - ilman keskustelua, ilman kysymättä, että sopiiko asia minulle. Selvennykseksi, että siskoni ei ollut itse vaatteita hakenut, vaan asialla oli toinen sukulaiseni.
Läheisteni mielestä kyseessä oli vanhat vauvanvaatteet eivätkä mitkään kuolleen vauvani vaatteet. Ehkäpä näin on jollain logiikalle, kuollut lapsenihan ei koskaan sisarustensa vanhoja vaateita saanut päällensä, jostain kumman syystä...
Minun on vaikea hyväksyä ajatusketjua, jonka mukaan siskoni vauvan syntymä, saisi aikaan sen, että minun menetykseni ei enää saa vaikuttaa käytöökseeni. Asiahan ilmaistiin minulle siten, että "miten voin olla antamatta vaatteita niitä tarvitsevalle vauvalle".
En tiedä, jotenkin kuvittelin, että minullakin on jotain sanottavaa asiaan, kyseessä oli kuitenkin minun lasteni vanhat vaatteet. Mutta lopputulos on nyt se, että minä olen itsekäs ilkimys, joka aiheutan käsittämättömällä käytökselläni mielipahaa läheisilleni. Minä, kun lievästi sanoen suutuin asiasta enkä pystynyt pitämään kiukkuani sisälläni.
Nyt eletään sitten sen totuuden kanssa, että minä olen käytökselläni loukannut ihmisiä ja minun pitäisi tekoani (=suuttumistani) katua. Eli siitä lähdetään. Selittämättömät ovat ihmisluonteen kiemurat ;-)

Lisää halpalento perhelomailua

Meidän halpalento perhelomailut jatkuu. Onneksi ehdittiin pois ennen tätä Islannin tulivuorenpurkausta. En edes viitsi kuvitella miten olisi päästy etelä-Euroopan ihanuudesta takaisin tänne kotosuomeen ratkiriemukkaan porukan kanssa joko autolla tai junalla.
Nyt kuitenkin olimme omatoimilomalla Italian Alpeilla. Paikan nimi oli Val de Ayas ja laskettelualueen Monte Rosa. Suosittelen paikkaa rinteiden ja hintatason perusteella. Esimerkiksi kahvi rinteessä maksoi euroa, kaakao tai oikeastaan hot chocolate, joka siis oli todellakin sulatettua suklaata, hieman päälle euron ja pizzat 7-10 euroa.
Ensimmäinen rouvashenkilö, jonka näimme rinteessä laski lipunmyynti pisteeseen 20 vuotta vahnat Rossingnolit jaloissaan. Silloin ajattelin, että vau, tämä on hyvä paikka, ei "tarvitse" hienostella vaatteeilla ja varusteilla, vaan voi yksinkertaisesti nauttia maisemista ja kauniista rinteistä.
Tietysti paikkaan pääsy on oma asiansa. Suomesta ei tiettävästi järjestetä pakettimatkoja näihin rinteisiin. Ruotsista ehkä, koska siellä täällä kuuli rakkaan naapurimaamme kieltä rinteissä ja varsinkin rinneravintoloissa. Saksaa ei kumma kyllä kuulunut yhtään, mutta sitä enemmän ranskaa ja tietysti kaikista eniten italiaa.
Me lensimme Bergamoon eli lähelle Milanoa. Ryanair oli tällä kertaa Tampereelta lähtiessä myöhässä, mutta muutoin kaikki sujui irlantilaisella tarkkuudella. Lensimme illalla, joten olimme hieman ennen yhtätoista Bergamossa. Sieltä vuokrasimme auton ja lähdimme ajamaan kohti Alppeja. Maisemista en osaa sanoa mitään, koska oli säkkipimeää. Onneksi oli navigaattori ja suht yksinkertaiset ajo-ohjeet Torinoon päin ja sieltä sitten pohjoiseen.
Kaikki meni hyvin siihen asti kun päästiin vuoristoon, missä majapaikamme olisi pitänyt sijaita. Kyseessähän oli kodinvaihtojärjestön kautta sovittu kämppä ja meillä oli osoite ja avain, joten mitään ongelmia ei pitäisi olla. Tietysti se, että asunnon omistaja oli juuri sillä hetkellä matkalla Nepalissa eikä kännykän päässä tavoitettavissa hieman epäilytti. Mutta reipas ja avoin mieli on matkustaessa tärkeää...
Mutta navigaattorin ymmärrys loppui Italian vuoristossa. Se pyöri kuin väkkärä ja ilmoitti vähän väliä, että olemme saavutaneet määränpäämme, vaikka ympärillä ei näkynyt kuin lampaita ja muutama lahonnut lato. Toisaalta alkoi jo vähitellen tuntua, että tähänhän tämäkin matka nyt sitten päättyi - keskelle "ei yhtään mitään" -aluetta.
Lisäksi kahden aikaan yöllä ei yksikään signor tai signorina ole hereillä. Pieniä vuoristokyliä oli vieri vieressä ja totesimme, että taitaa olla 80 % loma-asuntoja ja kausi lopuillaan, joten kylien väkimäärä ei ollut kovinkaan suuri, joten mistään ei voinut kysyä tietä.
Siinä sitten harhailimme keskellä yötä pitkin vuoristoa eikä annettua osoitetta löytynyt pilkkopimeässä mistään. Ja ihan vain tiedoksi, italialaisten vuoristokylien katujen numerointi ja logiikka on hieman erilaista kuin täällä järjestäytyneessä Suomessa. Italiassa logiikka on se, ettei sitä ole.
Pikkasen alkoi olemaan pientä hermostumisen merkkiä ilmassa, kun takapenkin kolmikko alkoi heräillä yöhorroksestaan eikä meillä ollut mitään paikkaa mihin asettua yöksi.
Tämä oli taas yhtä Amazing Race-menoa. Lopulta minulta loppui kärsivällisyys ja ajoimme naapurikylään katsomaan, josko yksikään hotelli olisi auki. Hotellejahan paikassa oli, mutta ikkunaluukut ja ovet olivat tiukasti säpissä eikä kukaan kolkuttaessa avannut.
Lopulta löysimme yhden hotellin, jonka vastaanotossa paloi lamppu. Ei muutakuin kurvaus pihaan ja aneleva ilme kasvoille - tarttis saada yöpaikka.
Ja löytyihän se, viiden tähden hotellin suurin sviitti. Lapsia kun on kolme niin niitähän ei mihinkään pieneen huoneeseen tungeta. Tämä on siis italialaista ajattelua. Minähän olisin nukkunut vaikka vaatekomerossa.
Siellä sitten vietimme muutaman loppuyön tunnin, nautimme aamiaista ja lähdimme aamun valossa etsimään varsinaista majapaikkaamme. Ja löytyihän se. Mutta ei ollenkaan sieltä missä se suomalaisen logiikan mukaan olisi pitänyt olla. Ja kauniiltahan se näytti noin kevätauringossa ja päivänvalossa ja tulipahan tutustuttua Italian hotelliston parhaimmistoon. Ihan vaan puolipakosta :-)