Joululahjatehdas

Meillä on yläkerrassa lasten huoneessa joululahjatehdas. Laitos on ollut toiminnassa jo useita viikkoja eikä siellä noudateta mitään työlainsäädännön työaika pykäliä.
Fabriikki tuottaa joululahjoja kaikille sukulaisille sellaisella tahdilla, että heikkopäisimpiä huimaa. Ennen joulua pitäisi ehtiä tehdä ja paketoida jotain pientä ja kivaa isovanhemmille, serkuille, muille perheenjäsenille ja kaikille tutuille.
Olen koettanut hillitä tuotantoa varovaisesti mainitsemalla, ettei ihan kaikille varmaan tarvitsee omaa pakettia tehdä. Mutta nämä sanat ovat kaikuneet kuuroille korville ja tontut ovat laittaneet entistä isomman vaihteen silmään.
Se hyvä puoli tuotannossa tietysti on, että kaikille vessapaperirullille, jugurttipurkeille, serveteille, jäätelötikuille, pumpuleille, langoille, foliopaperille, kanamunakoteloille ja jopa karkkipaperille, on löytynyt uusiokäyttöä. Keittiöjäteroskis ammottaa tyhjyttään, kun liimapuikot ja teipit tekevät ahkeraa työtään vuorotta suljettujen ovien takana. Välillä joudun komentamaan lahjatehtailijat alakertaan lakisääteiselle ruokatauolle, mutta muutoin heitä ei paljon jaloissa pyörimässä näy. Tässä on tiestysti se plussa, että saan rauhassa paketoida alakerrassa niitä vähemmän mielenkiintoisia paketteja.
Koska lähdemme jouluksi toiselle puolelle Suomea, tulee osa lahjoista antaa jo saajilleen näin etukäteen. Näin lahjojen onnelliset saajat voivat nauttia pienten kätösten tuotannosta jouluaattona, vaikka itse tekijätontut ovatkin silloin itä-Suomen lumista nauttimassa.
Joten menneenä viikonloppuna isoäiti sai kasan paketteja syliinsä hyvän joulun toivotusten saattelemana. Voi kuinka otettu hän olikaan pakettien määrästä. Siitä löytyi tuotosta sekä hänelle että hänen miesystävälleen ja tietysti heidän kissalleen. Keskimmäinen tyttäremme kehotti innokkaana isoäitiä avaamaan kaikki paketit heti. Isoäiti totesi, että lahjat avataan vasta jouluaattona. Siihen asti pitää malttaa mielensä. Tyttäremme totesi pettyneenä: "Mehän ei olla silloin täällä. Eikä sitten nähdä kuinka iloiseksi te tulette, kun te avaatte paketit."
Siinäpä se perimmäinen syy lahjojen antamiseen. Joulumieltä ja joulurauhaa kaikille ;-)

Feng shui ja Herra ja Rouva Joku

Tiedättehän tämän Feng shui -opin. Siinähän ymmärtääkseni sen lisäksi että esineet ovat tietyllä paikoilla ajatus on, että kodissa ei pitäisi olla mitään ylimääräistä esillä, jotta energiavirrat pääsisivät vapaasti virtaamaan eikä aiheutuisi mitään tukoksia.
Meidän viiden hengen perheessä tällainen oppihan on etukäteen tuhoon tuomittu. Mutta jostain syystä silti aina välillä koetan siistiä paikkoja ja korjata ylimääräisiä tavaroita pois näkyvistä. En tiedä energiavirroista ja niiden virtaamisesta, mutta ainakin silmä lepää erilailla, kun on olemassa edes hetken jonkinlainen näennäinen järjestys asiolla.
Ongelmahan tässä on nimenomaan, että tuo siisteyden hetki on kovin lyhyt. Olen nimittäin huomannut, että rakkaalla aviomiehelläni on jonkilainen tyhjän tilan täyttämisen tarve. En ole lukenut mistään sen virallista nimeä, mutta sen olemassaolo ei voi kiistää. Varmaan sille on olemassa, jokin hieno latinankielinen diagnoosikin.
Se nimittäin ilmenee sillä, että jos jokin pöydän tai tason pinta on ilman tavaroita, pitää se mahdollismman nopeasti täyttää. Eli keittiön jokaisella tasolla ja kaikkien lipstojen päällä tulee olla vähintään yksi kahvikuppi, sanomalehti tai ainakin osa viikon vanhasta Hesarista, akkuporakone tai sen akku, taskulamppu, leipäpaketti, kynttilä tai sen alunen, kyniä, ruuveja, parittomia hanskoja, tulitikkuaskeja, nenäliinapapereita jne. Lista on loputon ja nämä esineet valtaavat tyhjät tilat alta aikayksikön.
Sama koskee muita huonetiloja eli esimerkiksi sohvia ja tuolin karmeja. Näihin yleensä ilmestyy vaatteita. Siis yksikertaisesti erilaisia paitoja, eriparisia sukkia, urheiluvaatteita, ulkotyövaatteita, pikkutakkeja, alusvaatteita ja jopa kenkiä. Ja aivan satunnaisessa järjestyksessä ja mikä mielenkiintoisinta puhtaat ja likaiset onnellisessa liitossa täysin sekaisin. Aivan kuin tyhjät tilat olisi varustettu jonkilaisella magneetilla, joka vastustamattomasti vetää tavaroita puoleensa.
Olen yrittänyt saada jonkinlaista järjestystä tavaroihin. Viimeisin ideani oli, että otan käyttöön kymmenittäin erilaisia koreja. Jokaiseen koriin kirjaan selkeällä suomenkielellä mitä kussakin korissa on. Eli tyyliin: isin villasukat, pikkuveljen villasukat, lasten futisvarusteet, isin futiskamat, tyttöjen hanskat, isin hanskat jne.
Markkinoin ideani ilman vastalauseiden mahdollisuutta. Tähdensin, että tämä on kaikkien etujen mukaista. Kamat pysyvät järjestyksessä ja pääsemme kaikki kuulemasta sadattelua siitä, kuinka tavarat ovat koko ajan hukassa, eikä koskaan ole aikaa niitä järjestää ja kuinka aina joku muu on syyllinen esineiden katoamiseen. Tämän syyttelyn taidon lapsenikin ovat jo varsin mukavasti omaksuneet. Heidänkään tavaransa kun eivät pysy järjestyksessä.
Meillä nimittäin asuu "Herra tai Rouva Joku", joka aiheuttaa kovasti ongelmia talossamme. Lähinnä kyse on juuri tavaroiden kätkemisestä, mutta lisäksi kyse on mm. maitopurkin ja margariinin jättämisestä ruokapöytään, kenkien asettelusta keskelle eteisen lattiaa, hammastahnan puristamisesta pitkin lavuaaria, kaukosäätimien piilottamisesta, märkien pyyhkeiden ryttäämisestä yhteen nurkkaan ja esineiden siirtämisestä yläkerrasta alakertaan ja jättämisestä aivan vääriin paikkoihin. Korit vähentäisivät Herra tai Rouva Jokun aiheuttamia harmeja.
Miten tässä nyt sitten kävikään? Järjestelmä on ollut käytössä kaksi viikkoa ja on osoittautunut vajavaiseksi. Viimeksi kun olin ottamassa pikkuveljelle villasukkia sille varatusta korista, löytyi sieltä muutama aluspaita, yksi talvihanska, yksi ratsastushanska, kaksi jumppatossua ja taskulamppu.
Herra tai Rouva Joku on ilmeisesti lukutaidoton. Taidan olla ratkaisemattoman ongelman edessä kunnes joku saa Herra tai Rouva Jokun kiinni...

Sikatilat ja vanhustenhoito

En tunnu pääsevän näistä sika-asioista eroon, vaan ne tuntuvat olevan ajankohtaisia tavalla tai toisella koko ajan. Johtuneeko lähestyvästä joulusta vai muuten vai sikamaisita oloista. Mene ja tiedä.
Eilen katsoin A-studiota, jossa keskustelijoina oli ministeri Anttila, yksi sikatilallinen ja kaksi eläinten oikeuksia puolustavaa nuorta naista. Keskustelun lähtökohta oli tietenkin Oikeutta Eläimille-ryhmän julkaisemat järkyttävät kuvat suomalaisita sikatiloilta.
Samalainen julkaisuhan tehtiin kaksi vuotta sitten ja asialle luvattiin tehdä jotain. Silloin epäkotia havaittiin yli 30 %:lla tiloista ja nyt tänä vuonna 15 %:lla. Ehkä lasku johtuu siitä, että jotain on tehty tai sitten on taas vaan kyse erilaista lasku- tai tilastointitavoista. Sillähän ero tilastoissa yleensä selvitetään. Ainakin silloin, kun on kyse viranomaisille negatiivisesta tilastomuutoksesta, joten tätä argumenttia ei tässä tilastoinnissa ole kuultu.
Ohjelmassa näytettiin kuvaa sinänsä lain vaatimukset täyttävästä sikatilasta. Sikalassa emakot eivät päässet kääntymään "häkeissään" eikä pikku possuilla ollut kuivikkeita tai muuta alusmateriaalia muutaman neliön kokoissa karsinoissaan. Tilan yleisilme oli kuitenkin siisti. Totta kai, kun kaikki emakot olivat rivissä häkeissään eivätkä siat päässeet toteuttamaan luonnollisia tonkimistarpeitaan, vaan seisoivat kovalla betoni/ritilälattialla.
Mikä minun erityisesti kiinnosti keskustelussa oli eri osapuolten argumentointi kantojensa puolesta. Yllä mainittu tila oli ymmärtääkseni normaali suomalainen sikatila ja se läpäisi kaikki tarkastukset. Toki eläinlääkäri hieman moitti tilallista porsaiden kylmän kalseista oloista betonilattialla. Mutta lainvaatimukset täyttyivät.
Kaikille eläimiä tunteville lienee selvää, ettei tila missään tapauksessa vastaa vähäisimmälläkään tavalla sikojen luontaisia elinoloja ja eikä varmastikaan edesauta eläinten psyykkistä hyvinvointia. Häkkien ahtaus ja alusmateriaalin puuttuminen on kätevää ihmisen toiminnan ja erityisesti teollisuuden vaatiman tehokkuuden kannalta. Siat ovat järjestyksessä ja siivoaminen käy kätevästi, mutta eläimiä käsitellään lähinnä esineinä, joiden todellinen vaihtoarvo selviää teurasauton ajettua pihaan. Mutta, koska kaikki lain asettamat minimivaatimukset täyttyvät enempää ei tarvitse tehdä.
Tässä vaiheessa kuvaan tulee otsikon vanhustenhoito. Nimittäin samanlaista argumentaatiota esitetään, kun puhutaan vanhustenhuollon tasosta. Jotta vanhusten hoito olisi inhimillisempää, tulee lainsäädäntöä muuttaa. Koska jos näin ei tehdä, suomalainen täyttää ne minimivaatimukset, mutta ei yhtään enempää. Eli on sallittua makuuttaa vanhuksia laitoksissa märissä vaipoissa sänkyyn lääkittynä, koska ei silloin mihinkään laittomuuksiin syyllistytä. Ihmisarvon loukkaaminen tällä tavoin kun ei ole rikos.
Miten kaikki tämä on mahdollista? Mikä ihmisiä oikein vaivaa?
Ensinnäkin lait eivät ole autuaaksi tekeviä asioita eikä niiden missään tapauksessa pitäisi kertoa meille mikä on vähimmäistaso ihmisten ja eläinten hoitamisessa. Kyllä sen tietämyksen pitäisi löytyä ihan jostain muualta. Jonkilainen moraalinen perusnormi oikeasta ja väärästä pitäisi löytyä jokaisesta ihmisestä itsestään.
Oikein saa ja pitääkin toimia ilman lakiakin. Eikä sen pitäisi olla edes kovin vaikeaa. Ja oikein toimimisella tarkoitan nimenomaan toisen ihmisen ja myös eläimen arvon huomioon ottamisesta.
Vai ovatko ihmiset aidosti sitä mieltä, että vain se mikä on lakiin kirjattu on se mitä on noudatettava. Missä on nyt taas se itse ajattelemisen taito?
Kyllä yhteiskunnassa on jotain todella pahasti vialla, jos mikään perustavaa laatua oleva asia ei korjaannu, ilman lainsäätäjää. Onko tässä taas kyse ihmisten auktoriteettiuskosta?
Ehkä tässäkin asiassa on kyse vapauden eli itse ajattelemisen mukanaan tuoman vastuun vältteleminen. Niin kauan kun tekee vaan sen mitä laissa lukee eikä yhtään enempää, ei ainakaan voi joutua vastuuseen mistään yllättävästä eikä ainakaan oman ajattelun harjoittamisesta.
Muistaakseni, jotain tällaista on harjoitettu valtaa pitävien toimesta 1930 ja 1940-luvuilla Saksassa ja Neuvostoliitossa ja saatetaanpa harjoitaa maailmassa edelleenkin. Nimittäin ihmisten oman ajattelun tukahduttamista.

Vapaamatkustajana sikainfluenssarokotuksessa

Perheemme on luokiteltu vapaamatkustajaksi tässä flunssarokotus hässäkässä. Kommentin luin jonkun viisaan viranomaisen lausunnosta hänen miettiessään, miksei epidemia ole pahempi kuin mitä se on nyt ja miksi rokotusten suosio ei ole niin suuri kuin alunperin arvioitiin.
Yksi syy kuulemma tähän on, että se että kun vastuuntuntoiset kansalaiset ovat rokottaneet itsensä me ns. vapaamatkustajat hyödymme myös siitä. Osa kansalaisista on pettänyt viranomaiset.
Tosiasia on, että suomalaiset ovat hyvin auktoriteettiuskoisia kansalaisia. Mistä se johtuu sitä en tiedä. Jos viranomainen sanoo, että kannatta rokottaa hyvin suurelle osalle ihmisistä tämä riittä perusteeksi tehdä niinkuin sanotaan. Jopa niin paljon, että tapellaan rokotusjonoissa, jotta saamme autuaaksi tekevän piikin itseemme. Ei siinä mitään vikaa, jos luottaa viranomaisiin ja ymmärtää päätöksensä mahdolliset seuraukset.
Mutta se, että ne jotka eivät rokota itseään tuomitaan jotenkin vastuuntunnotomiksi muista hyötyjiksi, on väärin.
Jokaisen kansalaisen perusoikeuksiin kuuluu päättää itse omasta elämästään. Elämme demokratiassa ja vapaassa yhteiskunnassa, jonka tulisi suvaita kansalaisten oma ajattelu. Tähän vapauteen kuuluu tietenkin myös vastuu teoistaan.
On surkuhupaisaa koettaa tuomita kaikki rokottamattomat vapaamatkustajiksi tietämättä todellisia motiiveja päätöksen takana.
Kumpi on "säälittävämpää", se että luotetaan sokeasti vai se, että koetetaan edes ottaa asioista selvää ja tehdään päätös sen perusteella. Ensimmäinen vaatii vähemmän kun taas jälkimmäinen on jo hieman työläänpää.
Esimerkiksi itse olen punninnut päätökseni tarkkaan oman elämäni lähtökohdista. Olen menettänyt kaksi tervettä lasta lääketieteen ollessa tapahtumien edessä täysin voimaton. Olen kokemuksieni kautta ymmärtänyt, ettei ehdotonta totuutta ja viisautta ole olemassa, vaan päätökset on tehtävä oman ymmärryksen pohjalta ja sen tiedon mitä saa käytettäväksi. Ja silti lopputuloksesta ei voi olla varma.
Hyvän ystäväni terve lapsi kuoli calmette-rokotuksen aiheuttamien oireiden jälkihoitoon. Muistutettakoon, että calmette-rokotuksen piti olla tutkittu ja turvallinen. Tämä on tosiasia.
Neljäs lapseni oli alueemme sairaalassa ensimmäinen, jota ei rokotettu calmette-rokotuksella toukokuussa 2006 suositusten muututtua siten, että rokotus katsottiin viranomaisten puolesta tarpeelliseksi vain riskiryhmävauvoille.
Muistan jo vuonna 2002 toisen lapseni syntyessä sairaanhoitajan sanoneen, että calmette-rokotuksen pitkäaikainen toimittaja on vaihtunut, eivätkä he olleet aivan varmoja tämän "uuden" rokotteen ominaisuuksista. Jostain syystä rokotus poistettiin asiantuntijoiden rokotuslistalta neljä vuotta myöhemmin.
Toimintani seurauksena neuvolalääkäri kirjoitti isolla punaisella tekstillä lapsemme tietoihin, ettei häntä oltu calmetoitu ja vielä huutomerkki perään. Niin omistuista toimintani silloin oli.
Käsittääkseni nyt tarjottava rokotus ei ole kovinkaan tutkittu, mutta turvalliseksi sitä väitetään. Toivotaan niin.
Mutta sen nähneenä, ettei viranomaiset eivätkä lääkäritkään ole erehtymättömiä, on vaikea perustellusti päätyä yksiselitteisesti tämän rokotuksen kannattajaksi.
Niin ja kannattaa muistaa myös viranomaisten vastaus kysymykseen: "Kuka on vastuussa, jos jotain tapahtuu rokotteen antamisen jälkeen?", vastaus on, että "Lapsien kohdalla vanhemmat. Hehän sen päätöksen tekevät. Ja aikuiset itse tekevät päätöksen koskien omaa itseään."
Lopullinen vastuu ei siinä ole näillä viranomaisilla, jotka rokotuksen tarpeellisuudesta saarnaavat, vaan jokaisella yksilöllä itsellään. Oletushan on, että jokainen tekee perustellun ja punnitun päätöksen rokotusasiassa sekä itsensä että lapsiensa kohdalla.
Lopuksi vielä niille, jotka asiaa miettivät. En ole yleisesti rokotusvastainen. Minut ja lapseni on kyllä pääsääntöisesti suositellun rokotusohjelman mukaan rokotettu.

Miten motivoida lasta englannin opiskeluun?

Meillä on ollut ongelma neiti 11 v:n kanssa. Häntä kun ei ole kiinnostanut opetella englantia. Mitkään selitykset kielen tarpeellisuudesta eivät ole menneet läpi. Mutta nyt motivaatio on löytynyt! Se tuli kaupanpäällisenä käytännön kokemuksen kautta.
Perheemme Portugalin matkan loppuhuipennus tapahtui Stanstedin lentokentällä Lontoossa. Meillä oli vaihtoaikaa Englannissa kokonaiset neljä tuntia, joten kaiken järjen mukaan tälläkin porukalla matkustettaessa kaiken pitäisi sujua, koska kiirettä ei olisi.
Matkassa meillä oli viisi perässävedettävää käsimatkatavaraa, yksi Portugalin tulijainen - jättisuuri nalle, sekä kolme enemmän tai vähemmän innokasta lasta. Kolmivuotiaamme ei suostunut kävelemään viittä metriää pidempää. Joten yleensä minulla oli sylissäni yksi lapsi (isi ei kelpaa...), vedin yhtä laukkua takanani ja jossain kädessäni oli kaksi passia, minun, johon kaksi vanhinta lasta oli merkitty ja kolmivuotiaan oma passi ja niiden välissä A4:sen kokoset printatut boarding-passit.Lisäksi koetin samalla paimentaa muuta katrasta pysymään vauhdissa mukana.
Stanstedin kenttä on ihan kohtuullisen kokoinen. Ei se nyt vedä vertoja Heaththrown jättiareenalle, mutta kyllä Suomen kentät sen rinnalla pieniltä näyttää. Tämän kaiken keskellä tapahtui sitten se, mitä perhematkailussa ei saa tapahtua. Äiti sairastui...
Jouduin juoksemaan vessassa enemmän kuin tarpeeksi ja viimeisen käyntini jälkeen, näin kuinka klaanini kokosi kimpsujaan leiripaikastamme kentän sivustalta valmiina siirtymään lähtöportillemme, joka oli juuri ilmestynyt lentokentän näytöille. Ei muuta kuin mandariinit taskuihin (omenat oli tässä vaiheessa jo syöty), nalle kiinni yhteen laukkuun ja siirtyminen kentän keskiosasta kentän toiseen päähän.
Melkein määräpäässämme huomasin, että jotain puuttui. Lapsi oli sylissä ja vetolaukku perässä sekä nopealla matematiikalla myös kaikki muut perheenjäsenet. Jotain pientä puuttui - passit ja boarding-passit. Tässä vaiheessa iski pienoinen paniikki. Olimme melkein kotona ja nyt jäämässä sunnuntai iltana jumiin yhteen harvoista Euroopan unionin maista, joka ei kuulunut passivapauden piiriin. Koneseen ei olisi asiaa ilman matkustusasiakirjoja.
Tiesin, että olin jättänyt passit vessaan. Muistin selvästi, miten olin laskenut ne pienelle sivupöydälle ja unohtanut ne siihen.
Mieheni koetti rauhoitella minua ja pyytää katsomaan kaikki laukut läpi. Miksi ihmeessä? Tiesin mihin olin ne jättänyt. Tässä vaiheessa avioliittoneuvojien opit toisen kuuntelemisesta ja kannan ymmärtämisestä katosivat mielestäni sekunnin sadasosassa ja kehotin miestäni juoksemaan takaisin vessaan.
Eihän hän sinne yksin pääsisi, joten mukaan lähti neiti 11 v. Minä koetin pitää hermoni kurissa kahden kitisevän juniorin kanssa ja mennä selvittelemään asiaa lentokenttävirkailijalta.
Ensimmäinen hymyn siivittämä vastaus oli "Sorry, we can´t help you here. You have to go back to the other end of the airport..." Siinä vaiheessa lehmänhermoni olivat todella koetuksella. Minne ihmeeseen minun pitäisi mennä? Kenttä oli suuri kuin kaupunkimme supermarketti. Ei minulla ollut aavistustakaan minne minun olisi pitänyt navigoida, koska lentokenttävirkailijakaan ei antanut tarkempia koordinaatteja.
Lopulta hän soitti jonnekin ja ilmotti, että yksi passi olisi löytynyt. Ihmettelin, että vain yksi passi. Minä kun olin hukannut kaksi passia. Virkailija selitti, että kannattaa kuitenkin hakea ainakin se yksi ehkä toinenkin hetken päästä löytyisi. Passi olisi portilla 59 eli eteenpäin kentän toiseen päähän ja yksi kerros alemmaksi. Tässä vaiheessa mieheni oli tullut takaisin tyhjin käsin. Passit eivät enää olleet vessassa.
Nyt oli minun vuoroni juosta. Koneen lähtöön oli hieman yli puoli tuntia. Sukkuloin ihmisten välistä portille 59 ja otin vastaan virkailijan iloisena ojentaman passin. Olihan se Suomen passi ja vielä suurinpiirtein samanikäisen naisen passi, mutta ei se minun ollut. Ei vaikka virkailija kuinka kysyi olinko varma asiastani. En minä mikään Einstein ole, mutta kyllä minä oman passini tunnistan ja huumorintajuni alkoi olla tässä vaiheessa kovalla koetuksella.
Ei muuta kuin takaisin ensimmäisen lentokenttävirkailijan luo.
Hänkin ihmetteli kauniilla brittiaksentilla miten oli mahdollista, ettei kyseessä ollut minun passini. En viitsinyt hänen kanssaan käydä brittimäisen sivistyneesti spekuloimaan tapahtuneen todennäköisyyttä, vaan koetin selvittää mahdollisimman kärsivällisesti mihin voisin kääntyä, jotta asiani etenisi. Neiti 11 v:n katse oli koko ajan tiukasti nauliintuneena selkääni.
Syvästi huokaisten virkailija soitti vielä yhden puhelun. Nyt asiakirjat olivat löytyneet. Oikeasti, koska laitoin virkailijan tavaamaan nimeni puhelimen toisessa päässä olevalle henkilölle. En halunnut toista turhaa Cooperintestiä heti perään.
Passit olivat turvatarkastuksessa eli aivan toisessa päässä kenttää. Tällä kertaa mieheni suoritti Amazing race-juoksun ja minä pyysin virkalijalta vielä yhtä palvelusta. Että hän pyytäisi konetta odottamaan.
Hän soitti portille ja lupasi tehdä parhaansa, mutta mitään hän ei voisi luvata. Kysehän oli halpalentoyhtiöstä, joka ylpeili sillä, että yli 90 % sen lennoista oli ajallaan. Yksi viiden hengen perhe ei välttämättä ollut tarpeeksi vakavasti otettava syy pidätellä lentoa ja saada aikaiseksi huono tilastomerkintä.
Mieheni suoritui juoksusta alle kaikkien ennätysten ja pääsimme siirtymään portille. Kone odotti meitä ja mikä parasta meille oli varattu koneen etuosasta kokonainen penkkirivi. Pääsimme kaiken kukkuraksi istumaan vierekkäin. Palvelu oli erinomaista.
Hengästyneenä ja helpottuneena istuimme koneessa ja katselimme Lontoon loittonevia valoja. Pitkän hiljaisuuden jälkeen neiti 11 v esitti ratkaisevan kysymyksen: Äiti mitä olisi tapahtunut, jos et olisi osannut englantia? Niin, mietipäs sitä, ehkä siitä kouluenglannista voisi olla sinullekin jotain hyötyä...