Miten motivoida lasta englannin opiskeluun?

Meillä on ollut ongelma neiti 11 v:n kanssa. Häntä kun ei ole kiinnostanut opetella englantia. Mitkään selitykset kielen tarpeellisuudesta eivät ole menneet läpi. Mutta nyt motivaatio on löytynyt! Se tuli kaupanpäällisenä käytännön kokemuksen kautta.
Perheemme Portugalin matkan loppuhuipennus tapahtui Stanstedin lentokentällä Lontoossa. Meillä oli vaihtoaikaa Englannissa kokonaiset neljä tuntia, joten kaiken järjen mukaan tälläkin porukalla matkustettaessa kaiken pitäisi sujua, koska kiirettä ei olisi.
Matkassa meillä oli viisi perässävedettävää käsimatkatavaraa, yksi Portugalin tulijainen - jättisuuri nalle, sekä kolme enemmän tai vähemmän innokasta lasta. Kolmivuotiaamme ei suostunut kävelemään viittä metriää pidempää. Joten yleensä minulla oli sylissäni yksi lapsi (isi ei kelpaa...), vedin yhtä laukkua takanani ja jossain kädessäni oli kaksi passia, minun, johon kaksi vanhinta lasta oli merkitty ja kolmivuotiaan oma passi ja niiden välissä A4:sen kokoset printatut boarding-passit.Lisäksi koetin samalla paimentaa muuta katrasta pysymään vauhdissa mukana.
Stanstedin kenttä on ihan kohtuullisen kokoinen. Ei se nyt vedä vertoja Heaththrown jättiareenalle, mutta kyllä Suomen kentät sen rinnalla pieniltä näyttää. Tämän kaiken keskellä tapahtui sitten se, mitä perhematkailussa ei saa tapahtua. Äiti sairastui...
Jouduin juoksemaan vessassa enemmän kuin tarpeeksi ja viimeisen käyntini jälkeen, näin kuinka klaanini kokosi kimpsujaan leiripaikastamme kentän sivustalta valmiina siirtymään lähtöportillemme, joka oli juuri ilmestynyt lentokentän näytöille. Ei muuta kuin mandariinit taskuihin (omenat oli tässä vaiheessa jo syöty), nalle kiinni yhteen laukkuun ja siirtyminen kentän keskiosasta kentän toiseen päähän.
Melkein määräpäässämme huomasin, että jotain puuttui. Lapsi oli sylissä ja vetolaukku perässä sekä nopealla matematiikalla myös kaikki muut perheenjäsenet. Jotain pientä puuttui - passit ja boarding-passit. Tässä vaiheessa iski pienoinen paniikki. Olimme melkein kotona ja nyt jäämässä sunnuntai iltana jumiin yhteen harvoista Euroopan unionin maista, joka ei kuulunut passivapauden piiriin. Koneseen ei olisi asiaa ilman matkustusasiakirjoja.
Tiesin, että olin jättänyt passit vessaan. Muistin selvästi, miten olin laskenut ne pienelle sivupöydälle ja unohtanut ne siihen.
Mieheni koetti rauhoitella minua ja pyytää katsomaan kaikki laukut läpi. Miksi ihmeessä? Tiesin mihin olin ne jättänyt. Tässä vaiheessa avioliittoneuvojien opit toisen kuuntelemisesta ja kannan ymmärtämisestä katosivat mielestäni sekunnin sadasosassa ja kehotin miestäni juoksemaan takaisin vessaan.
Eihän hän sinne yksin pääsisi, joten mukaan lähti neiti 11 v. Minä koetin pitää hermoni kurissa kahden kitisevän juniorin kanssa ja mennä selvittelemään asiaa lentokenttävirkailijalta.
Ensimmäinen hymyn siivittämä vastaus oli "Sorry, we can´t help you here. You have to go back to the other end of the airport..." Siinä vaiheessa lehmänhermoni olivat todella koetuksella. Minne ihmeeseen minun pitäisi mennä? Kenttä oli suuri kuin kaupunkimme supermarketti. Ei minulla ollut aavistustakaan minne minun olisi pitänyt navigoida, koska lentokenttävirkailijakaan ei antanut tarkempia koordinaatteja.
Lopulta hän soitti jonnekin ja ilmotti, että yksi passi olisi löytynyt. Ihmettelin, että vain yksi passi. Minä kun olin hukannut kaksi passia. Virkailija selitti, että kannattaa kuitenkin hakea ainakin se yksi ehkä toinenkin hetken päästä löytyisi. Passi olisi portilla 59 eli eteenpäin kentän toiseen päähän ja yksi kerros alemmaksi. Tässä vaiheessa mieheni oli tullut takaisin tyhjin käsin. Passit eivät enää olleet vessassa.
Nyt oli minun vuoroni juosta. Koneen lähtöön oli hieman yli puoli tuntia. Sukkuloin ihmisten välistä portille 59 ja otin vastaan virkailijan iloisena ojentaman passin. Olihan se Suomen passi ja vielä suurinpiirtein samanikäisen naisen passi, mutta ei se minun ollut. Ei vaikka virkailija kuinka kysyi olinko varma asiastani. En minä mikään Einstein ole, mutta kyllä minä oman passini tunnistan ja huumorintajuni alkoi olla tässä vaiheessa kovalla koetuksella.
Ei muuta kuin takaisin ensimmäisen lentokenttävirkailijan luo.
Hänkin ihmetteli kauniilla brittiaksentilla miten oli mahdollista, ettei kyseessä ollut minun passini. En viitsinyt hänen kanssaan käydä brittimäisen sivistyneesti spekuloimaan tapahtuneen todennäköisyyttä, vaan koetin selvittää mahdollisimman kärsivällisesti mihin voisin kääntyä, jotta asiani etenisi. Neiti 11 v:n katse oli koko ajan tiukasti nauliintuneena selkääni.
Syvästi huokaisten virkailija soitti vielä yhden puhelun. Nyt asiakirjat olivat löytyneet. Oikeasti, koska laitoin virkailijan tavaamaan nimeni puhelimen toisessa päässä olevalle henkilölle. En halunnut toista turhaa Cooperintestiä heti perään.
Passit olivat turvatarkastuksessa eli aivan toisessa päässä kenttää. Tällä kertaa mieheni suoritti Amazing race-juoksun ja minä pyysin virkalijalta vielä yhtä palvelusta. Että hän pyytäisi konetta odottamaan.
Hän soitti portille ja lupasi tehdä parhaansa, mutta mitään hän ei voisi luvata. Kysehän oli halpalentoyhtiöstä, joka ylpeili sillä, että yli 90 % sen lennoista oli ajallaan. Yksi viiden hengen perhe ei välttämättä ollut tarpeeksi vakavasti otettava syy pidätellä lentoa ja saada aikaiseksi huono tilastomerkintä.
Mieheni suoritui juoksusta alle kaikkien ennätysten ja pääsimme siirtymään portille. Kone odotti meitä ja mikä parasta meille oli varattu koneen etuosasta kokonainen penkkirivi. Pääsimme kaiken kukkuraksi istumaan vierekkäin. Palvelu oli erinomaista.
Hengästyneenä ja helpottuneena istuimme koneessa ja katselimme Lontoon loittonevia valoja. Pitkän hiljaisuuden jälkeen neiti 11 v esitti ratkaisevan kysymyksen: Äiti mitä olisi tapahtunut, jos et olisi osannut englantia? Niin, mietipäs sitä, ehkä siitä kouluenglannista voisi olla sinullekin jotain hyötyä...