Perhelomailua ja halpalentoyhtiöitä

Halpalentoyhtiöt on muuten hieno keksintö. Hinnat ei päätä huimaa vaikka isompikin porukka päättäisi lomailla samanaikaisesti. Konsepti on kuin tehty meidän perheelle. Tarvitaan vain oikea ajoitus (lippujen oston suhteen, hinnat nimittäin vaihtelevat koko ajan) ja reipas annos seikkailumieltä. Tätä toteutettiinkin juuri päättyneellä syyslomalla.
Halpalennoilla ongelmana on kuitenkin lisämaksut. Jokaisesta ruumaan menevästä matkalaukusta tulee maksaa erikseen ja samoin kaikki mitä koneessa haluaa syödä ja juoda maksaa. Ja kyse ei ole aivan pikkusummista.
No, ensimmäisen ongelmanhan voi välttää pakkaamalla kaikki käsimatkatavaroihin. Sehän on helppo homma. Viiden hengen perhe ja viisi käsimatkatavaraa. Kyllä sillä yhden kymmenen päivän rantaloman selviää ja eikös vain kolmivuotiaskin mainiosti vedä yhtä matkalaukkua perässänsä pitkin Euroopan kenttiä. Niin älkää luulko, että Suomesta suoraan pääsee lämpöön halvalla. Se vaatii ainakin yhden koneenvaihdon ja ehkä jopa yhden yöpymisen ennen määränpäätä.
Mutta sitten tulee seuraava ongelma - painorajoitus. Ei matkustajien, vaikka monesti sekin voisi olla perusteltua, vaan käsimatkatavaroiden. Yksi laukku saa painaa korkeintaan tuon kymmenen kiloa tai taas maksetaan lisää. Ja nämä maksut ylittävät lähes poikkeuksesta matkalipuista maksetut hinnat.
Eiväthän rantavaatteet paljoa paina, ajattelee joku. Eivät painakaan, mutta ne eväät. Ne painavat. Lapsien kanssa kun matkustaa pitää olla jotain tarjottavaa vähän väliä. Ei niinkään, että heillä olisi nälkä, vaan että heillä olisi jotain tekemistä tai suu muuten vain täynnä, sen sijaan, että koko ajan kyseltäisiin koska ollaan perillä tai vain kiusattaisiin toisia.
Niin ja säästyhän siinä rahaakin kun on omat eväät varsinkin jos ne ovat omasta pihasta. Mieheni kuningasajatus oli ottaa matkanaposteltavaksi syksyn viimeinen omenasato. Tuoretta ja hyvää ja maistuu varmasti jälkikasvulle.
Ajatus oli hyvä, mutta ei ehkä loppuun asti mietitty. Yksi omena nimittäin painaa aika paljon ja kun niitä on kokonainen muovipussillinen aletaan liikkumaan jo painorajoitusten yläpuolella. Koetin mainita asiasta, mutta mieheni mielestä ei niitä painoja kukaan tarkista, kunhan painavat boarding-passiin huviksensa isolla "warning"-tekstin koskien käsimatkatavaroita, niiden määrä ja painoa.
Mieheni oli oikeassa - osittain. Ei niitä Suomessa tarkistettu, mutta välilaskupaikalla Saksassa tarkistettiinkin ja mikäs muu neuvoksi, kun rahakaan ei viitsitty periaateessakaan lisää maksaa, kun omenansyöntiin. Siinä me sitten istuimme kentällä ja söimme omenoita, kunnes laukkujen painorajoitusraja alittui. Ja saksalaisten tarkuudella, sen oli todellakin alituttava.
Mutta koska liika omenansyönti ei ole hyväksi, osa tungettiin takkien ja housujen taskuihin ja yllättävän moni mahtui lasten vaatteiden huppuihin. Lopulta näytimme kaikki jonkinlaisen kummallisen pallosairauden saaneilta raahatessamme laukkujamme koneeseen vaateet omenoita täynnä. Poishan niitä ei tietenkään heitetty, koska ne olivat erittäin maukkaita.
Lentokoneessa sitten osa niistä pyöri koneen lattialla muiden matkustajien ilona ja lapsille ei tietenkään kelvanneet enää omat omenat, vaan koneen listalta ostetut einesherkut. No, onneksi minun ja mieheni ruokaongelma oli ratkaistu koko loppulomaksi.
Touhua katsellessa mieleeni tuli ensimmäiset yhdessä mieheni kanssa tehdyt lentomatkat 90-luvun alussa. Silloin meillä oli mukana kaksi pellilistä joulutorttuja eikä mitään ongelmia niiden koneeseen tuomisessa ollut (pellit jätetettiin kuitenkin kotiin). Olimme tietämättämme eväsmatkailun edelläkävijöitä. Nyt joulutorttuja ei olisi enää saanut ottaa mukaan, koska niissä oleva luumuhillo, olisi todennäköisesti luokiteltu nesteeksi ja siten epäilyttäväksi matkatavaraksi. Ainoa epäilyttävä siinä luumuhillossa oli, että sen parasta ennen päiväys oli mennyt umpeen jo kuukausia ennen leivontaa, mutta ei se maussa tuntunut.
Jotain nostalgista siinä ensimmäisessä matkassa oli. Silloin ei ollut vielä halpalentoyhtiöitä, vaan mekin köyhinä opiskelijoina, olimme ottaneet viime hetken lomamatkan Egyptin lämpöön. Hinta oli halpa, yhtiö meni konkurssiin matkan aikana ja palasimme kotiin junalla Kreikan kautta. Hengissä selvitiin silloin uhkaavasta Persianlahden kriisitä, todellisesta "halpalentoyhtiöstä", joka lensi silloin Kairosta Ateenaan ja siitä vanhentuneesta luumuhilloista.
Näinköhän tuosta matkasta johtuen emme ole onnistuneet tekemään vielä yhtään "perinteistä ja helppoa" lomamatkaa, vaan tietoisesti tai tiedostamatta pyrimme lisäämään jännitysmomentteja matkoihimme. Niin kuin ei olisi tarpeeksi haastavaa saada tämä lauma pysymään koossa, tavarat tallessa ja saapua määränpäähän suht ehjin nahoin. Ei muuten onnistunut tälläkään kertaa, mutta siitä myöhemmin. Nyt on mukava nauttia pimeästä ja lokakuisesta kotimaasta.

Aivopuoliskot ja suru

Oletteko kuulleet tohtori Jill Bolte Taylorista? Näin hänet viime viikolla tv:ssä. Hän oli vieraana keskusteluohjelmassa, joka esitettiin SVT:llä. Kyseessä on Harvardin käynyt aivotutkimukseen erikoistunut nainen, joka sai aivohalvauksen vasempaan aivopuoliskoonsa vuonna 1996. Enempää en kirjoita hänen taustastaan ja aivohalvaukssen laadusta, koska niiden suhteen olen yhtä suuri asiantuntija kuin viulunsoitossa. Kun kaikki sujuu, kuullostaa kauniilta ja kun taas ei suju,kokemus on hermoja raastava, enkä voi tilannetta mitenkään muuttaa. (Tässä viittaus eilen tapahtuneeseen viuluharjoitteluun. Tyttäreni väitti, että kyseessä oli kappale "Elefanttimarssi", mutta minusta soinnit kuullostivat lähinnä vihollisen hyökkäystä henkensä edestä pakenevien sotilaiden huudoilta.)
Mutta takaisin alussa mainittuun tohtoriin. Kun hänen vasen aivopuoliskonsa lakkasi toimimasta, koki hän olemassaolonsa ainoastaan oikean aivopuoliskonsa kautta. Hän ei pystynyt puhumaan, koska tämä kyky sijaitsee vasemmassa aivopuoliskossa, mutta hän pystyi kokemaan ja aistikin ympäröivän maailman kaikkialla virtaavana energiana.
Hän kertoi ohjelmassa kuinka hän on joutuessaan käyttämään enemmän oikeaa aivopuoliskoa, oppinut enemmän elämään tässä hetkessä ja kuinka vasemman aivopuoliskon ns. rationaalinen suunnitelmallisuus ja tulevaisuudessa eläminen olivat jääneet aikaisempaa enemmän pois.
Bolte Taylorin puheesta mieleeni tuli psykiatri, jonka tapasin ensimmäisen lapseni kuoltua. Hän sanoi minulle, että en saisi miettiä kuolemaa ja surua koskevia asioita, koska nämä ajatuksen vahvistaisivat vääriä hermosoluja aivoissani, eikä edesauttaisi toipumistani. Jo silloin mietin, mistä ihmeestä minun tulisi toipua ja ennen kaikkea mihin ihmeen olotilaan minun olisi pyrittävä.
No, minä en kuunnellut tätä asiantuntijaa, vaan jatkoin kuoleman, elämän ja surun pohtimista. Ja nyt, kuten jo muinaiset kreikkalaiset sanoivat: Heureka! Olen vihdoin ymmärtänyt asian.
Koko tämän ajan olen vahvistanut hermoratojani oikeassa aivopuoliskossa ja ilmeisesti nämä ovat ne psykiatrin mainitsemat "väärät hermoradat". Oikea puoli aivoista ei ole se "järkevä" puoli, vaan keskittyy enemmän tunnetilohin, energioihin ja hetkessä elämiseen, eikä tämä sovellu ihmisille, jotka kuvittelevat hallitsevansa suunnitelmallisuudellaan tätä elämää ja elävän mielessään tässä hetkessä jo seuraavaa hetkeä. Miten hauskaa onkin muuten todeta, ettei toinen aivopuolisko ole "järkevä". Tämän ajatuksen hyväksyminen kertoo aika paljon siitä, mitä tässä yhteiskunnassa arvostetaan ja pidetään tärkeänä - vasemman aivopuoliskon hallitsemia asioita.
Minusta kun ei ole enää tämän elämänfilosofian kannattajaksi. Minun oikea aivopuoliskoni on voittanut alaa vasemmalta aivopuoliskolta. Tyttäreni Elefanttimarssin pakenevat sotilaat olivatkin vasemman aivopuoliskoni hermoratoja. Kuinka helpottavaa vihdoinkin saada tähänkin tieteellinen selitys.
Niin ja vielä lopuksi. Tämä ei ole lääketieteellinen artikkeli ja tämä, kuten kaikki muukin tieto, on suodatettu huolettomasti subjektiivisen suodattimen kautta ja sitä on muokattu tarkoitushakuisesti. Sellainen kun se oikean aivopuolisko hallitsema aivo on :)