Rahaa ja työntekoa

Siskolleni suositeltiin sairaanhoitajaksi kouluttautumista. Ei sen vuoksi, että hän olisi kiinnostunut alasta tai, että hän täyttäisi sairaanhoitajalle asetetut vaatimukset, vaan siksi, että se on kuulemma tulevaisuuden ala. Sillä saralla kun aina löytyy työtä, joten rahan saaminen ei ole ongelma.
Hevosala, josta siskoni itse olisi kiinnostunut, on epävarma, raskas ja rahan osalta ainoa varmuus on, että kaikki mikä tulee se myös menee enemmän kuin varmasti. Joten kaiken järjen mukaan tämän alan koulutukseen ei kannata hakeutua. Koska työtähän tehdään vain ja ainoastaan palkan vuoksi. Oli lähtököhdat mitkä tahansa jokaisen työn tekeminen johtaa ennemmin tai myöhemmin leipääntymiseen. Nämä realiteetit tunnustaen on viisainta valita heti alusta asti ala, jossa edes rahan tulo on varmaa, vaikka itse työ ei kiinnostaisikaan.
Asia selvä. Eli sillä mistä itse on kiinnostunut ja jota on harrastusmuodossa tehnyt jo parivuosikymmentä, ei ole merkitystä. Painoarvoa ei tulisi antaa sille, että kaikkein näiden pimeiden, räntäisten, loskaisten, rapaisten, kylmien ja tuulisten vuosikausia kestäneiden lantakärryn kanssa mudassa rämmityjen voimasanoin vahvistettujen kokemusten jälkeen, sitä jostain syystä haluaa edelleen tehdä. Sitä vain haluaa vaaka-asennossa tuulta vasten taistellen jalat reisiin asti märkinä viedä enemmän tai vähemmän halukkaita hevosia ulos aamukuudelta, vain juostakseen hetken päästä idiootin näköisenä porkkanaämpäri kädessä niiden karattua toimimattoman sähköaidan lävitse ja juostua naapurin nurmikolle kuopimaan kavioillaan puolen metrin ojaa, kun paraskin kaviokoneurakoitsija. Jokin tässä masokisessa hommassa tuntuu viehättävän siskoani.
Mutta onko se niin, että työtä tehdään vain rahan takia? Toivon, että ajatus on enemmänkin vanhemman sukupolven päähän iskostettu. Heillä kaikilla kun ei ollut vaihtoehtoja. Eikö kuitenkin ole niin, että jos ihminen on niin sanotusti kutsumuksena löytänyt, pitäisi hänen antaa toteuttaa sitä, vaikka siitä ei ns. varmaa rahaa tulisikaan. Kuinka hullulta se meistä muista kuullostaakin.
Samaa mietin kun viikonloppuna kävin kuuntelemassa konserttia, jossa ystäväni oli soittamassa. Hän oli nuorena matkalla huonoille teille, muuta musiikki pelasti hänet. Hänestä on tullut alan ammattilainen ja hän on soittanut vuosikymmeniä. Ja arvaatkaa mitä, hän edelleen nauttii työstään ja saa siitä jopa jonkin verran rahaa, mutta ei varmastikaan yhtä paljon kun monen muun "kunnon" ammatin harjoittajat. Kyseessähän on taas arvovalinta, mitä haluaa omalla elämällään tehdä. Toivotan kaikille tasapuolisesti työniloa ;)

Aikaa lapsille

Kaksi vanhempaa rouvaa oli edessäni kaupan kassajonossa. Päivän lööpissä kuuluisian ex-formulakuljettajan ex-vaimo ilmoitti kaipaavansa lapsiansa ja harmittelevan, kun ei pysty viettämään tarpeeksi aikaa heidän kanssaan. Rouvat ihmettelivät, että miksei ex-vaimo pysty olemaan riittävästi lastensa kanssa. Rahasta sen ei ainakaan pitäisi olla kiinni. Sitä lienee riittävän niin paljon, ettei sen takia tarvitse juosta tavallisten kuolevaisten tapaan töissä joka päivä.
Ehkä kyse lienee asioiden priorisoinnista. Mikä on tärkeää ja mikä ei. Jos ei ota vastaan työtarjouksia ja omasta mielestä mielenkiintoisia keikkoja, voi jotain tärkeää mennä ohitse ja mitä kamalaa siitä voi seurata? Ehkä ei pääse seuraavaan lööppiin tai ehkä ihmiset unohtavat ja mikä merkitys silloin lasten kanssa vietetyllä ajalla on?
Lapset ovat vaativia. Heidän kanssaan elämä ei ole koko ajan "high-kokemuksia", vaan enemmänkin sitä, miten kustakin edessä olevasta ongelmasta ja tahtojen taistelusta tällä kertaa selvitään. Se on aika raskasta perustyötä, jossa ei rankoimmilla hetkillä salamavalojen loisteessa paistella. Itse asiassa sitä saattaa jopa tuntea itsensä suht mitättömäksi ja voimattomaksi välillä. Palkkion johdonmukaisesta kasvatustyöstä, saattaa saada joskus. Varmuutta asiasta ei kuitenkaan ole.
Lisäksi olen huomannut, että nämä vaikeimmat asiat korostuvat, mitä vähemmän aikaa omien lastensa kanssa viettää. Eivät he päästä vanhempiaan helpolla, sillä perusteella, että äiti nyt tarvistsi omien projektiensa vuoksi vähän lepoa. Eihän vanhemmat lasten mielestä työtään ja omia menoja varten ole olemassa, vaan lapsiaan varten.
Totuus on, että lapset kasvavat ja nopeasti. Vanhempien mahdollisuus vaikuttaa lasten arvomaailmaan ja käyttäytymiseen vähenee mitä vanhemmaksi lapset tulevat. Pitäisi ymmärtää ja osata hyödyntää se aika, kun lapset ovat vielä pieniä ja tällöin mahdollisesti kylvää perusluottamus ja terve itsetunto jälkikasvuunsa. Tosiasia on, että rahaa voi ansaita myöhemmälläkin iällä, mutta aikaa lastensa kanssa ei saa takaisin. Siitä on nautittava juuri silloin kun lapset ovat vielä pieniä ja halukkaita olemaan vanhempiensa seurassa. Sekin aika tulee, kun vanhemmat saavat luvan astua taustalle.
Minua on aina hieman epäilyttänyt lapsieni luovutus yhteiskunnalle. Jokainen kesän jälkeinen koulun alkaminen on ollut haikeaa. Haluanko tosiaan, että tämä yhteiskunta ja sen edustamat arvot muokkaavat ja kouluttavat sitä pientä ihmistä, jonka kasvua olen saanut seurata ja koettanut ohjata aivan pienestä asti. Tätä maailmaa katsoessa ajatus on vähintäänkin pelottava. Ei yhteiskunnan pitäisi olla omia vanhempia vahvempia kasvattajia.

Iltatähdet ja lapsenlapset

Olen miettinyt mikä saa aikaiseksi sisaruuden. Onko vanhempien uuden avioliiton lapset sisaria myös ensimmäisen suhteen lapsille? Vähän niin kuin eläimillä. Sama isä tai äiti riittää sisaruusnimityksen käyttämiselle.
Tilanne on jotenkin absurdi, kun ensimmäisen avioliiton lasten omat lapset ovat samanikäisiä kun oman vanhemman uuden onnen jälkeläiset.
Omituiseksi asian tekee muun muassa se, että lapsenlapsen ollessa samanikäinen oman uuden lapsen kanssa, tapahtuu omituista vertaamista lapsenlapsen ja oman iltätähden välillä. Ja ensimmäisen suhteen aikuisena lapsena, uutena ylpeänä vanhempana, isovanhemman kommetit lapsenlapsesta, eivät ihan ehkä ole sitä mitä odottaa. Toiveet lapsenlapsen ainutkertaisuuden huomioimisesta hukkuvat helposti vertaileviin huomiohin isaovanhemman oman lapsen kasvunvaiheista. Kommentit tyylin: "joo kyllä meidän Marjakin käveli jo kymmenkuukautisena ja sanoi ensimmäiset sanansa vuoden ikäisenä", ei ehkä ole ihan se mitä isovanhemmilta omalle jälkikasvulleen odottaa.
Toki on itsekästä toivoa, että omat vanhemmat huomiosivat lapsenlapsensa omalaatuisuuden, sen sijaan, että keskittyisivät oman uuden perheen elämän pyörittämiseen.
Ilmiö on nykyaikaa, mutta aidosti harmittaa lapsenlapsien puolesta, jos isovanhemmuussuhde tämän vuoksi jää jotenkin vajaaksi. Se kun voisi olla hieno mahdollisuus sukupolvien välisessä ketjussa. Tilaisuus sekä hiljaisen tiedon että aidon kiintymyksen välittämiseen tässä yllätyksellisessä maailmassa. Enkä nyt puhu lastenhoitoavusta vaan tavallisesta kanssakäymisestä nuoren ja vanhemman sukupolven välillä.
Entä sitten uuden lapsen suhde ensimmäisen avioliiton lapseen? Ei kai suhteessa mitään ongelmia pitäisi olla. Kaikki voi olla ihan mutkatonta, mutta onko kyseessä sisaruussuhde?
Nähdäkseni sisaruuteen kuuluu jotain paljon enemmän kuin osittainen yhteinen veri. Siihen liittyy yhteinen historia, sama kasvuympäristö, jaetut kokemukset ja sitä kautta yhteenkuuluvuuden tunne. Pelkkä biologia ei riitä. Ehkä kuten ottolapsilla. Ottosisarusten suhteessa puuttuu verisukulaisuus, mutta veikkaisin niiden kuitenkin olevan aitoja sisaruussuhteita onnistumisineen ja pettymyksineen sekä riitoineen että rakkauksineen. Biologia ei tätäkään asiaa ratkaise.

Jalkapallo ja perhe-elämä

Mieheni on jalkapalloilija. Hän on jopa ansainnut lajilla suolarahoja perheeseemme silloin joskus, kun hän oli vielä nuori ja vetreä. Niin ja silloin hänellä oli myös aikaa harjoitella ja pitää itseään kunnossa. Nyt kaikki on muuttunut.
Aika menee perheen arjen pyörittämiseen ja työn tekemiseen. Niin kai se meillä kaikilla on, nuoruuden menot vaihtuvat iän tuomiin ylellisyyksiin, kuten lasten harrastusten priorisoimiseen omien menojen kustannuksella. Toisilla enemmän ja toisilla vähemmän.
Viikonloppuna mieheni kuitenkin osallistui jalkapalloturnaukseen.
Jatkoonpääsyn kannalta ratkaisevassa ottelussa hän epäonnistui rangaistuspotkussa.
Harmitus oli suuri. Tietenkin. Koetin parhaani mukaan olla ymmärtäväinen ja kuuntelin tarkkaavaisena epäonnistumisen syitä.
Minusta on tullut näiden vuosien aikana aikamoinen asiantuntija jalkapallossa. Tiedän enemmän kuin minun pitäisi kuningaspelin hienouksista. Omaamallani nippelitiedolla pystyn jatkuvasti hämmästyttämään kyseiseen lajiin haudanvakavasti suhtautuvia tosiharrastajia (lue miehiä).
Mutta tällä kertaa selitys rangaistuspotkun epäonnistumiselle, yllätti minun täysin.
Syy miksi mieheni ei saanut pilkkua sisään, johtui meidän arjestamme. Hän ei ole päässyt harjoittelemaan potkun antamista tarpeeksi usein.
Ei vaikka pihassamme oli hieman yli vuoden täysimittainen jalkapallomaali. Sen kun sai tosi halvalla remontin läpikäyneestä jalkapallohallista. Eihän sitä voinut olla ostamatta. Lopulta hienoisen painostuksen ansioista mieheni suostui siirtämään sen mökille, jossa se on koristanut pihamaata keväästä saakka.
Siis. Jos hänen ei tarvitsisi käydä kaupassa, vahtia lapsia, hoitaa pihaa tai tehdä muita harrastustoimintaa haittaavia tekijöitä, hän laukoisi pihassamme rangaistuspotkuja. Ja nyt vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus, aikaa ei ole ollut.
Olen sanaton tämän selityksen edessä. Hän ei tosiaan kertakaan ole potkinut omaan maaliimme, vaan kaikki jalkapalloharjoittelu on tapahtunut ihan oikeissa viikottaisissa harjoitusvuoroissa.
Nyt pitänee kuitenkin hankkia maali takaisin pihaamme ja laittaa yksi lapsistamme veskariksi, jotta saamme pelastettua seuraavan turnauksen. Eihän näin saa käydä toista kertaa perheessä, jossa kuitenkin on olemassa kaikki mahdollisuudet itsenäiselle harjoittelulle.

Rakkaus ja huumori

Löytyykö ajatuksistani huumoria? Entä rakkautta miestäni kohtaan, joka kuitenkin on lasteni isä? Tätä ihmetteli yksi lukijoistani.
Totta kai löytyy. Minä joka mietin asioita välillä niin, että pää meinaa haljeta, tiesin vastauksen näihin kysymyksiin samantien.
Minun parisuhteeni on kestänyt 20 vuotta, joista hieman yli puolet olen ollut naimisissa. Havahduin juuri vähän aikaa sitten siihen tosiasiaan, että olen nyt samanikäinen, kun äitini oli hänen erotessaan isästäni.
Silloin minusta tuntui, että hän oli vanha. Ajattelin, että juuri nyt hänellä on viimeiset hetket tehdä suunnanmuutos elämässään, jos hän joskus jotain aikoo tehdä. Kuvittelin jo silloin tietäväni elämästä jotain, kun kuuntelin hänen pohdintojaan tekemästään ratkaisusta ja koetin antaa punnittuja vastauksia hänen mietteille. Kaksikymppisen maailma on ihanan mustavalkoinen ja silloin ajattelee vielä elämän olevan omassa käsissään. Onneksi.
Totta on, että vähitellen kaikki muuttuu helposti vain harmaan eri sävyiksi, mutta omalla suhtautumisella voi välillä nähdä elämässä jopa värejä. Mutta mustavalkoinen maailmankuva, se on ikuisiksi ajoiksi kadonnut.
Siskoni sanoi, että voisin jo antaa parisuhdevinkkejä, kun olemme mieheni kanssa jo aikoja ylittäneen tilastolliset todennäköisyydet avioliiton kestoajalle.
En ollut edes ajatellut, että parisuhteeni olisi muiden silmissä jo iänikuinen. Yhteisiä kokemuksia meille on kertynyt paljon. Jopa siinä määrin, että välillä on vaikeaa erottaa minun ja mieheni elämää erilliseksi, koska kokemukset kietoutuvat tunteina vahvasti toisiinsa.
Mutta ei minulla mitään ohjeita kenellekään ole. Elämä keittää soppansa ja sen äärellä ollaan joko yhdessä tai erikseen. Tahdosta se kuitenkin on pitkälti kiinni.
Sen verran voin sanoa, että toisen ymmärtäminen, ainakin sen yrittäminen, on hyväksi. Samoin kuin kärsivällisyys ja toisen hyväksyminen sellaisena kuin hän on, auttaa. Kauniita lauseita, mutta kyllä niissä jonkinlainen totuudensiemen piilee. Elämää kun ei voi tehdä parisuhteessa yksin ja vain itsekseen mieleisekseen, vaan keittokauhan ääressä on aina myös se toinen omine odotuksineen.
Mieleeni on jäänyt erään miespuolisen filosofian tohtorin puoli hiprakassa minulle esittämä ajatus: "Parisuhteen onnistumiseen tarvitaan kaksi asiaa. Toinen on fyysinen yhteensopivuus, eli seksi ja toinen on. No, sitä minä en nyt satu muistamaan." Että näinkin syvällisiä ajatuksia työkseen asioita pohtivalta ihmiseltä.
Palatakseni alkuun. Elämässä ja parisuhteessa taivaltamista auttaa, juuri nuo lukijani mainitsemat asiat: rakkaus ja huumori. Rakkaus on pitkälti toisen kunnioittamista ja tilan antamista hänelle tärkeille asioille ja huumori auttaa, kun toisen tärkeäksi kokemat asiat, eivät aivan aina mene yhteen omien käsitysten kanssa.
Omaa itseään ei saa kadottaa parisuhtessa ja perhe-elämässä, sillä oman itsensä tunteminen on yksi mielenrauhan tae. Ja sama oikeus on suotava myös sille toiselle osapuolelle.

Dokumentti kuolemasta

Menneellä viikolla näin lopun Silminäkijä-dokumentista, jossa nuori perheenäiti kuoli syöpään. Ohjelma oli koskettava. Siinä onnistuttiin arvokkaasti ja hienotunteisesti lähestymään väistämätöntä kuolemaa.
Ohjelman loputtua juontaja totesi, että kuoleman kohtaamisessa tärkeintä on se, miten me eloonjääneet jatkamme elämää.
Jäin miettimään noita sanoja. En tiedä onko se tärkeintä, mutta merkitystä sillä on. Kun nuori perhe menettää toisen vanhemman tai jos sisarusparvesta kuolee lapsi on jäljellejäävien perheenjäsenten löydettävä tiensä läpi surunsa. Vanhempien on voitava jatkaa omaa ja ennen kaikkea lastensa elämää.
Muiden ihmisten elämä jatkuu, vaikka oma elämä tuntuu lopullisesti pysähtyneen.
Kuoleman kohdannut huomaa oman maailmankuvansa muuttuneen, mutta muiden maailman pysyneen samanlaisena.
Olen useasti pohtinut, miten minun nyt tulisi elää, kun kuolema on tullut kahdesti hyvin lähelle. Mikä on sallittua ja mikä kiellettyä? Miten elämää tulisi jatkaa?
Kuolema muuttaa ihmistä. Se vaikuttaa myös siihen miten suhtautuu muuhun maailmaan ja miten muut suhtautuvat minuun. Ei ole pelkkä klisee, että osa ihmistä katoaa elämästä ja osa tulee lähemmäksi surun kohdatessa.
Koska eristäytyminen muusta yhteiskunnasta ei ole tavoitteeni, on väistämättä kohdattava muiden ihmisten maailma heidän iloineen ja murheineen. Olen oppinut, että vaikka elänkin yhteydessä muihin ihmisiin, minun ei tarvitse elää heidän odotustensa mukaisesti. Teen itse elämäni. Kuka meistä tietää mikä on oikea tapa elää?
On totta, että tietyt asiat koskettavat eri tavoin kuin aikaisemmin ja ehkä näkemyksiin on tullut jonkinlaista syvyyttä. Mutta kuolema ei estä minua kokemasta ja käsittelemästä elämää ja asioita juuri sillä tavoin kuin haluan. Minua liikuttaa edelleen tietyt vääryydet, epäoikeudenmukaisuudet ja tyhmyydet. Ehkä en kiihdy niitä kohdatessani "järjettömästi", mutta ei se estä minua reagoimasta niihin.
Pystyn edelleen nauramaan, iloitsemaan ja nauttimaan, vaikka välillä suru ottaa mukaansa. Tiedän myös, että se hellittää. Minä tiedän sen.
Muiden mielipiteillä oikeasta suremisesta ei ole merkitystä. Eivät muut ihmisen minun elämääni elä.

Hyvästi Audi TT

Meillä on kolme autoa (vertaa polkupyörien määrään, joka selviää toisesta kirjoitelmastani...). Yksi niistä on vuosimallin 1996 farmari Audi A6:n. Minun suosikkini.
Kehrää kuin kissa. Myöskin minun suosikkini. Kulkee tasaisen varmasti ja ärähtää tarvittaessa V6:n voimalla kiihtyessään ohituksessa kuin huomaamatta.
Ehkä Audimme on kuin mies. Toimii varmasti ja tarvittaessa löytyy voimaa ja egoa. Machomies. Ehkäpä siksi mieheni ei Audistamme erityisemmin välitä.
Olin jopa niin ihastunut autoomme, että ilmoitin lomamatkallamme, Sveitsin vauraudesta hurmioituneena, itse joskus hamassa tulevaisuudessa hankkivani itselleni Audi TT:n. Sellaisen kaksipaikkaisen ja ehdottomasti punaisen. Sitten joskus, kun lapset ovat kasvaneet ja rahahuolet kadonneet.
Mutta nyt, minun on muutettava pitkän tähtäimen suunnitelmaani. En vain voi hankkia autoa, jonka edustaja on niin ajattelematon, että päästä julkisesti suustaan sellaista tekstiä kuin Audin ex-myyntijohtaja.
Sen verran naisasiaihmistä minussa on, ettei minun tarvitse rahojani, niitä tulevaisuudessa ehkä ansaittuja, syytää yritykselle, jonka asenne naisia kohtaan on noinkin primitiivinen. Täytyy löytää uusi kaksipaikkainen punainen unelma.
Korostan, että pysyn periaatteitteni ja päätösteni takana. Esimerkkinä mainittakoon, että olen jo melkein 20 vuotta boikotoinut Shellin asemia. Muistikuva miksi aloitin boikottini on hämärtynyt. Jotenkin se liittyi Shelliin ja Nigeriaan. Sillä ei oikeastaan ole väliä, koska pärjään vallan hyvin ilman kyseisen huoltoasemaketjun palveluita. Lisäksi olen puhunut mieheni samaan boikottiin. Shelli tätä pienen ihmisen mielenilmausta on tuskin edes koskaan huomannut, mutta minulla on ollut tyytyväinen olo aina ohittaessani kyseisen huoltoaseman ja pysähtyessä kilpailijan tankkauspisteeseen.
Nyt siis Audille käy samoin. Mieheni onkin miettinyt minkä autoistamme myisi. Autoista kun aiheutuu niin paljon kuluja, eikä niitä voi säilöä kuin polkupyöriä. Pohtiminen on ohi. Olen päättänyt mieheni puolesta. Audi saa lähteä.
Ja ehkä sekin oli enne, että Audimme ei enää mennyt katsastuksesta läpi. Sille ei saanut enää edes kuukauden ajolupaa, vaan sen saa vain siirtää kotiin ja korjaamolle.
Saattaa olla, että tämä takaisku vaikeuttaa sen myymistä.
Ainahan on tietysti olemassa hajottamo. Sinnehän ne särkyneet unelmatkin menevät - romuttamoon uudelleen muokattavaksi.

Mieheni ja polkupyörät

Meillä on ainakin kymmenen polkupyörää. Niistä ajokuntoisia on kolme.
Mieheni on yliopiston käynyt ja vaarallisin työkalu, jota hän osaa turvallisesti käyttää on kynä. Kuinka paljon kynällä sitten voi saada aikaiseksi polkupyörien korjaamisessa, en tiedä. Mutta odotan. Kärsivällisesti.
Olen odottanut jo vuosia. Niiden aikana polkupyörien määrä on lisääntynyt, mutta korjausprosentti on pysynyt samana - 0 %.
Polkupyörän kerääjään unelmien täyttymys on poliisien huutokauppa. Aina nähdessäni ilmoituksen seuraavasta huutokaupasta toivon, a) ettei hän huomaisi sitä ja b) jos hän sen kuitenkin huomaa, hän ei tällä kertaa osallistuisi tilaisuuteen. Toiveeni ei koskaan toteudu.
Totta kai huutokaupassa on ehjiäkin pyöriä. Mutta niitä ei pihi mieheni osta. Niiden hinnat kohoavat korkeuksiin ja yhden ehjän pyörän hinnalla saattaa saada kolme hieman viallista kulkupeliä. Joten autotallimme takana on pientä laittoa kaipaavien pyörien odotushuone.
Ja onhan mieheni edistynyt. Hän on löytänyt kynää vahvemman aseen - akkuporakoneen. Siinä häntä auttoi entinen pelikaveri, joka sattumalta tuli käymään purkaessamme mieheni kanssa vanhan talomme lautalattiaa.
Laudat oli kiinnitetty lattiapalkkeihin ruuveilla. Joten irrottaakseen laudat, mieheni ruuvasi jokaisen ruuvin hieman alkuun, jotta minä, 30 viikolla raskaana olevana, pystyin irroittamaan ruuvit lopullisesti toisella ruuvimeisselillä. Mainittakoon, että lattiapinta-ala oli noin 20 neliöä, joten ruuvattavaa riitti.
Mieheni pelikaveri katsoi hetken touhua ja esitti ratkaisevan kysymyksen, "Miksette käytä akkuporakonetta?"
Oli kuin mieheni olisi syntynyt uudestaan. Miten vaivatonta kaikki onkaan akkuporakoneen avulla.
Itse asiassa meillä on niitä kolme. Ongelma vain on, että ne eivät ikinä ole ladattuja ja useimmiten se ladattu akku ei ole yhteensopiva sillä hetkellä löytyneeseen akkuporakoneeseen. Ilmeisesti meillä, joku piilottelee akkuporakoneita ja niiden akkuja.
Joten minä odotan. Odotan, että akkuporakone kohtaa polkupyörän ja voisimme hyödyntää menopelikokoelmaamme. Sillä eikö polkupyöriä korjatakin akkuporakoneilla?

Kuoleman seuralainen

Minä tunnen kuoleman. Se on vienyt lapsistani kaksi. Lopullisuus on tullut lähelleni liian monta kertaa muistuttaakseen minua kaiken hauraudesta.
Minusta tuntuu, että olen kuoleman suosikki. Jostain syystä se nauttii seurastani ja haluaa pitää minusta kiinni. Ehkä sillä on jotain kerrottavaa, mutta minä en tunnu ymmärtävän sen sanomaa.
Sen tiedän, että elämääni reunustaa ikuisesti musta pitsikirjaitu varjo. Välillä se on lähempänä, hetkittäin kauempana, mutta koskaan ei kokonaan poissa.
Miten tästä voi selvitä, kysyy moni. En minä tiedä. Ei kai siitä selviäkään. Mutta mitkä ovat vaihtoehdot? Joko elämän jatkaminen tai paikalleen juuttuminen. Päivät on elettävä hetki kerrallaan, askel askeleelta.
Välillä se on vaikeaa, kun voimia on ainoastaan hengittämiseen. Eikä ehkä siihenkään aina.
Onko kaikella tarkoitus vai onko tämä kaikki sattumaa? Mikä merkitys voi olla sillä, että pieni vauvaa kuolee? Entä sillä, että kaksi pientä vauvaa kuolee? Kukaan ei oikeasti osaa vastata ja ne, jotka väittävät tietävän vastaukset, niitä minä eniten kavahdan.
Silti joskun toivoisin, että joku kertoisi minulle kaiken olevan hyvin. Että kuolema on portti kauniiseen tuntemattomaan, samalla tavalla kuin syntymä. Että elämämme täällä on vain välitila ja jossain muualla on olemassa todellisuus, josta me emme omassa vajavaisuudessamme tiedä mitään.
Tiedän, että kyse on omasta toiveestani. Halustani tuntea, etten ole kantanut lapsiaan kohdussani, vain synnyttääkseni heidät kuolemalle. Mutta sen oman lapsen kuoleman kohtaaminen tekee, se nostaa konkreettisella tavalla esiin kaiken katoavaisuuden. Se vie sellaisten kysymysten äärelle, joihin länsimaiseen tieteen ylivoimaan uskovat ihmiset, eivät voi vastata.
Jotain inhimillistä näissä ajatuksissa on. Ne ovat ikiaikaista ja ne sitovat minut yhteen muiden kuoleman kokeneiden kanssa. Aivan kuin olemassa jonkinlainen henkinen silta tiettyjen ihmisten välillä. Sanaton ymmärrys, joka yhdistää ihmiset toisiinsa. Tietoisuus siitä, että ehkä elämä ei kuitenkaan selity ainoastaan järjellä, vaan että kaiken takana saattaa olla jotain meidän olemassaolevien käsitteiden ulottumattomissa olevaa. Ehkä.