Matka-apteekki

Siivosin juuri vessan ja sieltä löytyi puoliksi täynnä olevia pussukoita, joista osa on ollut mukana matkoillamme. Sisältö sinänsä on ihan normaalia matkavarautumista: särkylääkettä, desinfiointiainetta, laastareita, pahoinvointilääkettä ja nenätippoja.
Mitään niistä ei koskaan ole tarvittu, kun olemme olleet matkalla lastemme kanssa. Mutta yleinen sääntöhän on, että jollei näitä tavaroita ole mukana, niin niitä varmasti tarvitse saman tien, kun on rakkaan kotimaansa taakseen jättänyt.
Itse asiassa on suht ihmeellistä, ettei kukaan lapsistamme ole sairastunut pahemmin kertakaan matkoillamme, vaikka bakteerikanta on joka paikassa erilainen. Emmehän toki ole olleet siisteyden kannalta missään kovinkaan haastavissa paikoissa, vaan ainoastaan sivistyneen Euroopan kamaralla. Ja jos unionin luojien tavoitteita on uskominen, niin tarkoitushan onkin, että koko Euroopan kamara olisi yhtä suurta kotimaata siten, ettei huomaisi milloin rajan toiseen kulttuuriin ylittää.
No, tämä tavoitteen toteutuminen on vielä suht kaukainen ajatus, mutta sitä kohti ilmeisesti ollaan menossa.
Toista oli silloin kuin reilasimme mieheni kanssa junalla ympäri Eurooppaa. Berliinin muurin perintö painoi vahvasti Saksan kamaralla ja Trabantit saastuttivat entisen Länsi-Berliinin katuja. Tsekkoslovakian (jep, se oli vielä silloin yksi valtio) ravintoloissa oli tarjolla tasan yhtä ruokalajia, jonkinlaisia porsaankyljyksiä perunamuhennoksella. Ruokalista tosin oli monta sivua, mutta muuta ei kielitaidottomalta tarjoilijalta nälkäisille matkalaisille herunut.
Ja silloinen matka-apteekki, arvatkaapa mistä se koostui...
Kolmesta erilaisesta polvi/lihasvoiteesta, oli Mobilaattia, Voltarea ja jotain kolmatta F:llä alkaavaa ihmetöhnää. Jalkapalloilijan lihaksista ja monta kertaa operoiduista polvista, kun ei tiennyt, miten ne rinkkamatkailun rasituksia kestäisivät, joten oli suojattava kalleimpansa. Niillä, kun saattoi vielä seuraavana kautena muutaman ylimääräisen markan ansaita.
Näillä pärjättiin ja samalla kun syötiin mitä ihmeellisimpiä unkarilaisia lihasörsseleitä ja muita Itä-euroopan herkkuja. Ehkä ruoan kanssa tarjottu vodka hoiteli suurimmat bakteerikanta ongelmat silloin.
Joko sitä nyt on tullut viisaammaksi tai yksinkertaisesti tylsemmäksi, kun nykyään varautuu ihan muunlaisiin ongelmiin. Pelkän polvivoiteen avulla kun ei meinaa uskaltaa edes Lappiin laskettelemaan...

Mystinen paristolaatikko

Meillä on kotona kokonainen kenkälaatikollinen pattereita. Siis aivan tavallisia ja eri kokoisia pattereita. Löytyy AAA:ta, AAAA:ta, kaksinapaisia paristoja jne. Nämä energialähteet eivät ole myyntikoteloissaan, vaan sikin sokin onnellisessa sotkussa vanhassa pahvilootassa. Mitäs kummallista tässä on ajattelee joku?
Ei kai sinänsä mitään. Ongelmahan on siinä, että pattereista on mahdotonta sanoa, missä on vielä virtaa ja missä ei, mitkä ovat käyttämättömiä ja mitkä uusia. Miehelläni ei nimittäin ole tapana heittää vanhoja pattereita pois (eikä muuten mitään muutakaan vanhaa, vaikka ei hän mikään sodanaikainen lapsi ole).
Hän säästää ne tarkoituksenaan jossain vaiheessa ladata ne uudelleen. Tämä lataaminen voi tapahtua seinäpattereiden tai takan päällä tai ihan sitä varten ostetussa laturissa. Näin sivusta seuranneena olen huomannut, että tämä ei välttämättä ole kovin tehokasta. Tosin kiva sisustuselementtihän se on - eri väriset patterit ympäri taloa. Pitäisi kai vinkata, jotain sisutuslehteä...
Tällä systeemillä osa pattereista latautuu hieman, osa ei ollenkaan ja suurinpaan osaan ei ole aikaa ylipäätänsä paneutua. Joten lopputulos on se, että se on arpapeliä mikä patteri toimii ja kuinka kauan, kun sen tästä mystisestä laatikosta kaivaa.
Meillä on tietenkin myös mittari, jolla pystyy mittamaan onko energialähteessä virtaa. Se on vaan aika tuskallista hommaa, istua laatikko ja mittari sylissä ja etsiä täyden virtalähteen omaavaa energiapuikkoa.
Tätähän mieheni tuskastelee, kun ei ole aikaa, edes patterilaatikkoa laittaa kuntoon. Hän ei siis ehdi istumaan satojen (niitä on oikeasti niin paljon) pattereiden keskellä, mitata niiden energiapitoisuutta, asetella vajaat ja tyhjät ympäri taloa latautumaan ja siten saada meille täydellinen energiavarasto.
Olen koettanut ehdottaa, että käytetyt paristot nyt vaan yksinkertaisesti kierrätettäisiin ja käyttämättömät patterit pidettäisiin myyntikoteloissaan, joista ne olisi helppo löytää ja tämä lataamisvaihe jätettäisiin ihan tehdasvalmistajille.
Mutta tämä ei käy. Se on kuulemma tuhlausta. Ei luonnonvarojen, koska ne eivät ole hänellä ensisijaisesti mielessä, vaan rahan hukkaan heittämistä. Olen siis tullut siihen lopputulokseen, että meidän pitää järjestää patteritalkoot, joihin kutsumme lähimmät ystävämme. Niissä sitten mittaillaan ja lataillaan pattereita ja nautitaan vaikka tilaisuuteen sopivaa energiajuomaa.
Siihen asti, pidän omassa kaapissani muutaman paketin käyttämättömiä paristoja. Noin niinkuin hätätilanteiden varalta. Lapsiperhessä kun välttämättä ei ensimmäiseen vapaaseen hetkeen käydä paristotalkoisiin...

Pettämisen puollustus

Ystäväni kiikutti minulle jälleen kerran monta numeroa Kodin Kuvalehtiä. Niissä Ihmisten kesken palstalla tavalliset ihmiset purkavat sydäntään ja kertovat elämänkohtaloistaan. Ne ovat välillä tosi riipaiseiva luettavia ja välillä taas suoraan sanoen ärsyttää ihmisten toivottomuus omassa elämässä. Mutta tosiasia on, että en tietenkään voi sanoa kenekään muun elämästä miten se pitäisi elää.
Tästä huolimatta esimerkiksi ns. toisten naisten kertomukset ja selitykset menettelyilleen välillä ihmetyttävät. Se, että kerrottaan, että näin nyt vain pääsi tapahtumaan, eikä tarkoituksena ikänä ole ollut loukata vaimoa. Tunteilleen kun vaan ei ole mahtanut mitään.
Näin kai se on, ettei tunteilleen paljoa mahda. Mutta käytökselleen ja valinnoilleen voi. Ihmisen pitäisi olla järkiolento, eikä tunteiden vietävissä. Ja suhteessahan on aina kaksi ihmistä, joten sama koskee miestä.
Jotenkin vaan on niin, että tämä yhteiskunta jollain lailla hyväksyy tällaisen käytöksen. Julkkisten kohdalla ei kirjoiteta yhtään kriittistä artikkelia tällaisista salasuhteina alkaneista romansseista. Tai minä en ainakaan esimerkiksi ole nähnyt yhtään sellaista esimerkiksi Jari Sarasvuon ja Virpi Kuitusen romanssin alkuvaiheessa. Ainoastaan ylistäviä lausuntoja siitä miten rakkaudentunnustuksen ovat sinkoilleet puolelta toiselle, kannustuslauseita on naulattu uuden rakkaan harjoittelupolun varrelle ja kuinka sukulaissielut ovat löytäneet toisensa. Ainoa kriittinen artikkeli oli kai juttu siitä, että liika onni on vienyt Kuitusen hiihdosta terän ja olympiamitali saattaa jäädä haaveeksi. Sehän se suurin ongelma onkin...
Ei sanakaan takana olevan avioliiton/suhteen purkautumisesta, loukatuista tunteista, hajoinneista perheistä, lasten ja entisen puolison surusta ja tuntemuksista ja itsekkäistä motiiveista kaiken takana.
Sanottakoon, että en ole sen kannalla, että ihmiset kituuttavat suhteissa joilla ei ole tulevaisuutta. Ei liitossa tule olla, jos se imee kaiken energian ja saa voimaan huonosti ja kaikesta vähiten, jos suhteessa on väkivaltaa tulee siitä pyrkiä pois.
Ihmetykseni kohdistuu lähinnä siihen miten kritiikittömästi kaikki hyväksytään ja kuinka näistä suhteista maalataan ruusuiset kuvat lehdistössä. Jotenkin tuntuu, että nykymaailmassa on täysin hyväksyttyä pettää ja olla tunteidensa vietävissä. Eihän sen näin pitäisi olla?

Uusi vuosi

Mietin pitkään pitääkö Sellon tragediasta kirjoittaa. Tai oikeastaan mielessäni oli ajatus, että sitä nimenomaan on pakko kommentoida. Tämä aiheutti kirjoitusblokin. Ennen kuulumatonta minun tapauksessani. En saanut mitään ajatuksia raapustettua näytölle. Jos en pysty kirjoittamaan, yksi olellinen osa minusta on poissa ja kovasti tuo vaikeuttaisi myös työn tekemistä, jonka yksi pääsisältö on tekstin luominen.
Mutta mitä sanottavaa tuosta tapatumasta pitäisi olla? Ei sen syynä ole se, että ampuja oli kotoisin jostain muualta kuin Suomesta ja näytti Robert de Nirolta. Tässä maassa tappavat omat kansalaiset ihan "kiitettävästi" toisiaan eikä kukaan syytä pelkästään tätä maata asioista. Tosin jotain ilmeisen umpimielistä tässä maassa on. Siitä kai ihan kotimaiset ampumistragediat todistavat.
On kuitenkin muistettava, että kaikki yksilöt ovat itse vastuussa teoistaan. Olosuhteet muokkavaat meitä jonkin verran, mutta eivät ne poista yksilön omaa harkintakykyä ja anna oikeutusta toimia jollain tietyllä lailla.
Jokainen murha/tappo on monen ihmisen henkilökohtainen tragedia. Yhteiskunnan tehtävä on tukea jäseniään mahdollisimman hyvin. Erityisesti niitä, jotka ovat niin vahvoja, että pystyvät heikkoudessaan hakemaan apua.
Mutta ei se ole yksiselitteiseti yhteiskunnan syy, jos joku päättää tappaa kanssaihmisiä. Kyllä lopullinen vastuu on ihmisellä itsellään. On jotenkin tekopyhää erityiseti polittikkojen taholta, jälkeenpäin miettiä miksi joku saa oleilla tässä maassa. Ei kenelläkään ole sellaista kristallipalloa, että voi kertoa mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan. Politikot voivat yrittää. Sen sijaan, että pakenevat omaa vastuutaan, voisivat he miettiä miksi ihmiset voivat huonosti, ja kohdistaa resursseja mielenterveyden järkkymistä ennaltaehkäisevään työhön. Sehän on tietenkin ihmisen itsensä asia käyttääkö näitä palveluita, mutta niiden saatavuus tulisi olla helppoa.
Itsehän me olemme lakiasäätävät henkilöt Arkadianmäelle valinneet. Kansa saa sellaiset edustajat, jotka se ansaitsee. Mutta tämäkään tosiasia ei poista yksilön omaa vastuuta. On turha piiloitella yhteiskunnan ja lakien takana. Yhteiskunta olemme me.