Joululahjatehdas

Meillä on yläkerrassa lasten huoneessa joululahjatehdas. Laitos on ollut toiminnassa jo useita viikkoja eikä siellä noudateta mitään työlainsäädännön työaika pykäliä.
Fabriikki tuottaa joululahjoja kaikille sukulaisille sellaisella tahdilla, että heikkopäisimpiä huimaa. Ennen joulua pitäisi ehtiä tehdä ja paketoida jotain pientä ja kivaa isovanhemmille, serkuille, muille perheenjäsenille ja kaikille tutuille.
Olen koettanut hillitä tuotantoa varovaisesti mainitsemalla, ettei ihan kaikille varmaan tarvitsee omaa pakettia tehdä. Mutta nämä sanat ovat kaikuneet kuuroille korville ja tontut ovat laittaneet entistä isomman vaihteen silmään.
Se hyvä puoli tuotannossa tietysti on, että kaikille vessapaperirullille, jugurttipurkeille, serveteille, jäätelötikuille, pumpuleille, langoille, foliopaperille, kanamunakoteloille ja jopa karkkipaperille, on löytynyt uusiokäyttöä. Keittiöjäteroskis ammottaa tyhjyttään, kun liimapuikot ja teipit tekevät ahkeraa työtään vuorotta suljettujen ovien takana. Välillä joudun komentamaan lahjatehtailijat alakertaan lakisääteiselle ruokatauolle, mutta muutoin heitä ei paljon jaloissa pyörimässä näy. Tässä on tiestysti se plussa, että saan rauhassa paketoida alakerrassa niitä vähemmän mielenkiintoisia paketteja.
Koska lähdemme jouluksi toiselle puolelle Suomea, tulee osa lahjoista antaa jo saajilleen näin etukäteen. Näin lahjojen onnelliset saajat voivat nauttia pienten kätösten tuotannosta jouluaattona, vaikka itse tekijätontut ovatkin silloin itä-Suomen lumista nauttimassa.
Joten menneenä viikonloppuna isoäiti sai kasan paketteja syliinsä hyvän joulun toivotusten saattelemana. Voi kuinka otettu hän olikaan pakettien määrästä. Siitä löytyi tuotosta sekä hänelle että hänen miesystävälleen ja tietysti heidän kissalleen. Keskimmäinen tyttäremme kehotti innokkaana isoäitiä avaamaan kaikki paketit heti. Isoäiti totesi, että lahjat avataan vasta jouluaattona. Siihen asti pitää malttaa mielensä. Tyttäremme totesi pettyneenä: "Mehän ei olla silloin täällä. Eikä sitten nähdä kuinka iloiseksi te tulette, kun te avaatte paketit."
Siinäpä se perimmäinen syy lahjojen antamiseen. Joulumieltä ja joulurauhaa kaikille ;-)

Feng shui ja Herra ja Rouva Joku

Tiedättehän tämän Feng shui -opin. Siinähän ymmärtääkseni sen lisäksi että esineet ovat tietyllä paikoilla ajatus on, että kodissa ei pitäisi olla mitään ylimääräistä esillä, jotta energiavirrat pääsisivät vapaasti virtaamaan eikä aiheutuisi mitään tukoksia.
Meidän viiden hengen perheessä tällainen oppihan on etukäteen tuhoon tuomittu. Mutta jostain syystä silti aina välillä koetan siistiä paikkoja ja korjata ylimääräisiä tavaroita pois näkyvistä. En tiedä energiavirroista ja niiden virtaamisesta, mutta ainakin silmä lepää erilailla, kun on olemassa edes hetken jonkinlainen näennäinen järjestys asiolla.
Ongelmahan tässä on nimenomaan, että tuo siisteyden hetki on kovin lyhyt. Olen nimittäin huomannut, että rakkaalla aviomiehelläni on jonkilainen tyhjän tilan täyttämisen tarve. En ole lukenut mistään sen virallista nimeä, mutta sen olemassaolo ei voi kiistää. Varmaan sille on olemassa, jokin hieno latinankielinen diagnoosikin.
Se nimittäin ilmenee sillä, että jos jokin pöydän tai tason pinta on ilman tavaroita, pitää se mahdollismman nopeasti täyttää. Eli keittiön jokaisella tasolla ja kaikkien lipstojen päällä tulee olla vähintään yksi kahvikuppi, sanomalehti tai ainakin osa viikon vanhasta Hesarista, akkuporakone tai sen akku, taskulamppu, leipäpaketti, kynttilä tai sen alunen, kyniä, ruuveja, parittomia hanskoja, tulitikkuaskeja, nenäliinapapereita jne. Lista on loputon ja nämä esineet valtaavat tyhjät tilat alta aikayksikön.
Sama koskee muita huonetiloja eli esimerkiksi sohvia ja tuolin karmeja. Näihin yleensä ilmestyy vaatteita. Siis yksikertaisesti erilaisia paitoja, eriparisia sukkia, urheiluvaatteita, ulkotyövaatteita, pikkutakkeja, alusvaatteita ja jopa kenkiä. Ja aivan satunnaisessa järjestyksessä ja mikä mielenkiintoisinta puhtaat ja likaiset onnellisessa liitossa täysin sekaisin. Aivan kuin tyhjät tilat olisi varustettu jonkilaisella magneetilla, joka vastustamattomasti vetää tavaroita puoleensa.
Olen yrittänyt saada jonkinlaista järjestystä tavaroihin. Viimeisin ideani oli, että otan käyttöön kymmenittäin erilaisia koreja. Jokaiseen koriin kirjaan selkeällä suomenkielellä mitä kussakin korissa on. Eli tyyliin: isin villasukat, pikkuveljen villasukat, lasten futisvarusteet, isin futiskamat, tyttöjen hanskat, isin hanskat jne.
Markkinoin ideani ilman vastalauseiden mahdollisuutta. Tähdensin, että tämä on kaikkien etujen mukaista. Kamat pysyvät järjestyksessä ja pääsemme kaikki kuulemasta sadattelua siitä, kuinka tavarat ovat koko ajan hukassa, eikä koskaan ole aikaa niitä järjestää ja kuinka aina joku muu on syyllinen esineiden katoamiseen. Tämän syyttelyn taidon lapsenikin ovat jo varsin mukavasti omaksuneet. Heidänkään tavaransa kun eivät pysy järjestyksessä.
Meillä nimittäin asuu "Herra tai Rouva Joku", joka aiheuttaa kovasti ongelmia talossamme. Lähinnä kyse on juuri tavaroiden kätkemisestä, mutta lisäksi kyse on mm. maitopurkin ja margariinin jättämisestä ruokapöytään, kenkien asettelusta keskelle eteisen lattiaa, hammastahnan puristamisesta pitkin lavuaaria, kaukosäätimien piilottamisesta, märkien pyyhkeiden ryttäämisestä yhteen nurkkaan ja esineiden siirtämisestä yläkerrasta alakertaan ja jättämisestä aivan vääriin paikkoihin. Korit vähentäisivät Herra tai Rouva Jokun aiheuttamia harmeja.
Miten tässä nyt sitten kävikään? Järjestelmä on ollut käytössä kaksi viikkoa ja on osoittautunut vajavaiseksi. Viimeksi kun olin ottamassa pikkuveljelle villasukkia sille varatusta korista, löytyi sieltä muutama aluspaita, yksi talvihanska, yksi ratsastushanska, kaksi jumppatossua ja taskulamppu.
Herra tai Rouva Joku on ilmeisesti lukutaidoton. Taidan olla ratkaisemattoman ongelman edessä kunnes joku saa Herra tai Rouva Jokun kiinni...

Sikatilat ja vanhustenhoito

En tunnu pääsevän näistä sika-asioista eroon, vaan ne tuntuvat olevan ajankohtaisia tavalla tai toisella koko ajan. Johtuneeko lähestyvästä joulusta vai muuten vai sikamaisita oloista. Mene ja tiedä.
Eilen katsoin A-studiota, jossa keskustelijoina oli ministeri Anttila, yksi sikatilallinen ja kaksi eläinten oikeuksia puolustavaa nuorta naista. Keskustelun lähtökohta oli tietenkin Oikeutta Eläimille-ryhmän julkaisemat järkyttävät kuvat suomalaisita sikatiloilta.
Samalainen julkaisuhan tehtiin kaksi vuotta sitten ja asialle luvattiin tehdä jotain. Silloin epäkotia havaittiin yli 30 %:lla tiloista ja nyt tänä vuonna 15 %:lla. Ehkä lasku johtuu siitä, että jotain on tehty tai sitten on taas vaan kyse erilaista lasku- tai tilastointitavoista. Sillähän ero tilastoissa yleensä selvitetään. Ainakin silloin, kun on kyse viranomaisille negatiivisesta tilastomuutoksesta, joten tätä argumenttia ei tässä tilastoinnissa ole kuultu.
Ohjelmassa näytettiin kuvaa sinänsä lain vaatimukset täyttävästä sikatilasta. Sikalassa emakot eivät päässet kääntymään "häkeissään" eikä pikku possuilla ollut kuivikkeita tai muuta alusmateriaalia muutaman neliön kokoissa karsinoissaan. Tilan yleisilme oli kuitenkin siisti. Totta kai, kun kaikki emakot olivat rivissä häkeissään eivätkä siat päässeet toteuttamaan luonnollisia tonkimistarpeitaan, vaan seisoivat kovalla betoni/ritilälattialla.
Mikä minun erityisesti kiinnosti keskustelussa oli eri osapuolten argumentointi kantojensa puolesta. Yllä mainittu tila oli ymmärtääkseni normaali suomalainen sikatila ja se läpäisi kaikki tarkastukset. Toki eläinlääkäri hieman moitti tilallista porsaiden kylmän kalseista oloista betonilattialla. Mutta lainvaatimukset täyttyivät.
Kaikille eläimiä tunteville lienee selvää, ettei tila missään tapauksessa vastaa vähäisimmälläkään tavalla sikojen luontaisia elinoloja ja eikä varmastikaan edesauta eläinten psyykkistä hyvinvointia. Häkkien ahtaus ja alusmateriaalin puuttuminen on kätevää ihmisen toiminnan ja erityisesti teollisuuden vaatiman tehokkuuden kannalta. Siat ovat järjestyksessä ja siivoaminen käy kätevästi, mutta eläimiä käsitellään lähinnä esineinä, joiden todellinen vaihtoarvo selviää teurasauton ajettua pihaan. Mutta, koska kaikki lain asettamat minimivaatimukset täyttyvät enempää ei tarvitse tehdä.
Tässä vaiheessa kuvaan tulee otsikon vanhustenhoito. Nimittäin samanlaista argumentaatiota esitetään, kun puhutaan vanhustenhuollon tasosta. Jotta vanhusten hoito olisi inhimillisempää, tulee lainsäädäntöä muuttaa. Koska jos näin ei tehdä, suomalainen täyttää ne minimivaatimukset, mutta ei yhtään enempää. Eli on sallittua makuuttaa vanhuksia laitoksissa märissä vaipoissa sänkyyn lääkittynä, koska ei silloin mihinkään laittomuuksiin syyllistytä. Ihmisarvon loukkaaminen tällä tavoin kun ei ole rikos.
Miten kaikki tämä on mahdollista? Mikä ihmisiä oikein vaivaa?
Ensinnäkin lait eivät ole autuaaksi tekeviä asioita eikä niiden missään tapauksessa pitäisi kertoa meille mikä on vähimmäistaso ihmisten ja eläinten hoitamisessa. Kyllä sen tietämyksen pitäisi löytyä ihan jostain muualta. Jonkilainen moraalinen perusnormi oikeasta ja väärästä pitäisi löytyä jokaisesta ihmisestä itsestään.
Oikein saa ja pitääkin toimia ilman lakiakin. Eikä sen pitäisi olla edes kovin vaikeaa. Ja oikein toimimisella tarkoitan nimenomaan toisen ihmisen ja myös eläimen arvon huomioon ottamisesta.
Vai ovatko ihmiset aidosti sitä mieltä, että vain se mikä on lakiin kirjattu on se mitä on noudatettava. Missä on nyt taas se itse ajattelemisen taito?
Kyllä yhteiskunnassa on jotain todella pahasti vialla, jos mikään perustavaa laatua oleva asia ei korjaannu, ilman lainsäätäjää. Onko tässä taas kyse ihmisten auktoriteettiuskosta?
Ehkä tässäkin asiassa on kyse vapauden eli itse ajattelemisen mukanaan tuoman vastuun vältteleminen. Niin kauan kun tekee vaan sen mitä laissa lukee eikä yhtään enempää, ei ainakaan voi joutua vastuuseen mistään yllättävästä eikä ainakaan oman ajattelun harjoittamisesta.
Muistaakseni, jotain tällaista on harjoitettu valtaa pitävien toimesta 1930 ja 1940-luvuilla Saksassa ja Neuvostoliitossa ja saatetaanpa harjoitaa maailmassa edelleenkin. Nimittäin ihmisten oman ajattelun tukahduttamista.

Vapaamatkustajana sikainfluenssarokotuksessa

Perheemme on luokiteltu vapaamatkustajaksi tässä flunssarokotus hässäkässä. Kommentin luin jonkun viisaan viranomaisen lausunnosta hänen miettiessään, miksei epidemia ole pahempi kuin mitä se on nyt ja miksi rokotusten suosio ei ole niin suuri kuin alunperin arvioitiin.
Yksi syy kuulemma tähän on, että se että kun vastuuntuntoiset kansalaiset ovat rokottaneet itsensä me ns. vapaamatkustajat hyödymme myös siitä. Osa kansalaisista on pettänyt viranomaiset.
Tosiasia on, että suomalaiset ovat hyvin auktoriteettiuskoisia kansalaisia. Mistä se johtuu sitä en tiedä. Jos viranomainen sanoo, että kannatta rokottaa hyvin suurelle osalle ihmisistä tämä riittä perusteeksi tehdä niinkuin sanotaan. Jopa niin paljon, että tapellaan rokotusjonoissa, jotta saamme autuaaksi tekevän piikin itseemme. Ei siinä mitään vikaa, jos luottaa viranomaisiin ja ymmärtää päätöksensä mahdolliset seuraukset.
Mutta se, että ne jotka eivät rokota itseään tuomitaan jotenkin vastuuntunnotomiksi muista hyötyjiksi, on väärin.
Jokaisen kansalaisen perusoikeuksiin kuuluu päättää itse omasta elämästään. Elämme demokratiassa ja vapaassa yhteiskunnassa, jonka tulisi suvaita kansalaisten oma ajattelu. Tähän vapauteen kuuluu tietenkin myös vastuu teoistaan.
On surkuhupaisaa koettaa tuomita kaikki rokottamattomat vapaamatkustajiksi tietämättä todellisia motiiveja päätöksen takana.
Kumpi on "säälittävämpää", se että luotetaan sokeasti vai se, että koetetaan edes ottaa asioista selvää ja tehdään päätös sen perusteella. Ensimmäinen vaatii vähemmän kun taas jälkimmäinen on jo hieman työläänpää.
Esimerkiksi itse olen punninnut päätökseni tarkkaan oman elämäni lähtökohdista. Olen menettänyt kaksi tervettä lasta lääketieteen ollessa tapahtumien edessä täysin voimaton. Olen kokemuksieni kautta ymmärtänyt, ettei ehdotonta totuutta ja viisautta ole olemassa, vaan päätökset on tehtävä oman ymmärryksen pohjalta ja sen tiedon mitä saa käytettäväksi. Ja silti lopputuloksesta ei voi olla varma.
Hyvän ystäväni terve lapsi kuoli calmette-rokotuksen aiheuttamien oireiden jälkihoitoon. Muistutettakoon, että calmette-rokotuksen piti olla tutkittu ja turvallinen. Tämä on tosiasia.
Neljäs lapseni oli alueemme sairaalassa ensimmäinen, jota ei rokotettu calmette-rokotuksella toukokuussa 2006 suositusten muututtua siten, että rokotus katsottiin viranomaisten puolesta tarpeelliseksi vain riskiryhmävauvoille.
Muistan jo vuonna 2002 toisen lapseni syntyessä sairaanhoitajan sanoneen, että calmette-rokotuksen pitkäaikainen toimittaja on vaihtunut, eivätkä he olleet aivan varmoja tämän "uuden" rokotteen ominaisuuksista. Jostain syystä rokotus poistettiin asiantuntijoiden rokotuslistalta neljä vuotta myöhemmin.
Toimintani seurauksena neuvolalääkäri kirjoitti isolla punaisella tekstillä lapsemme tietoihin, ettei häntä oltu calmetoitu ja vielä huutomerkki perään. Niin omistuista toimintani silloin oli.
Käsittääkseni nyt tarjottava rokotus ei ole kovinkaan tutkittu, mutta turvalliseksi sitä väitetään. Toivotaan niin.
Mutta sen nähneenä, ettei viranomaiset eivätkä lääkäritkään ole erehtymättömiä, on vaikea perustellusti päätyä yksiselitteisesti tämän rokotuksen kannattajaksi.
Niin ja kannattaa muistaa myös viranomaisten vastaus kysymykseen: "Kuka on vastuussa, jos jotain tapahtuu rokotteen antamisen jälkeen?", vastaus on, että "Lapsien kohdalla vanhemmat. Hehän sen päätöksen tekevät. Ja aikuiset itse tekevät päätöksen koskien omaa itseään."
Lopullinen vastuu ei siinä ole näillä viranomaisilla, jotka rokotuksen tarpeellisuudesta saarnaavat, vaan jokaisella yksilöllä itsellään. Oletushan on, että jokainen tekee perustellun ja punnitun päätöksen rokotusasiassa sekä itsensä että lapsiensa kohdalla.
Lopuksi vielä niille, jotka asiaa miettivät. En ole yleisesti rokotusvastainen. Minut ja lapseni on kyllä pääsääntöisesti suositellun rokotusohjelman mukaan rokotettu.

Miten motivoida lasta englannin opiskeluun?

Meillä on ollut ongelma neiti 11 v:n kanssa. Häntä kun ei ole kiinnostanut opetella englantia. Mitkään selitykset kielen tarpeellisuudesta eivät ole menneet läpi. Mutta nyt motivaatio on löytynyt! Se tuli kaupanpäällisenä käytännön kokemuksen kautta.
Perheemme Portugalin matkan loppuhuipennus tapahtui Stanstedin lentokentällä Lontoossa. Meillä oli vaihtoaikaa Englannissa kokonaiset neljä tuntia, joten kaiken järjen mukaan tälläkin porukalla matkustettaessa kaiken pitäisi sujua, koska kiirettä ei olisi.
Matkassa meillä oli viisi perässävedettävää käsimatkatavaraa, yksi Portugalin tulijainen - jättisuuri nalle, sekä kolme enemmän tai vähemmän innokasta lasta. Kolmivuotiaamme ei suostunut kävelemään viittä metriää pidempää. Joten yleensä minulla oli sylissäni yksi lapsi (isi ei kelpaa...), vedin yhtä laukkua takanani ja jossain kädessäni oli kaksi passia, minun, johon kaksi vanhinta lasta oli merkitty ja kolmivuotiaan oma passi ja niiden välissä A4:sen kokoset printatut boarding-passit.Lisäksi koetin samalla paimentaa muuta katrasta pysymään vauhdissa mukana.
Stanstedin kenttä on ihan kohtuullisen kokoinen. Ei se nyt vedä vertoja Heaththrown jättiareenalle, mutta kyllä Suomen kentät sen rinnalla pieniltä näyttää. Tämän kaiken keskellä tapahtui sitten se, mitä perhematkailussa ei saa tapahtua. Äiti sairastui...
Jouduin juoksemaan vessassa enemmän kuin tarpeeksi ja viimeisen käyntini jälkeen, näin kuinka klaanini kokosi kimpsujaan leiripaikastamme kentän sivustalta valmiina siirtymään lähtöportillemme, joka oli juuri ilmestynyt lentokentän näytöille. Ei muuta kuin mandariinit taskuihin (omenat oli tässä vaiheessa jo syöty), nalle kiinni yhteen laukkuun ja siirtyminen kentän keskiosasta kentän toiseen päähän.
Melkein määräpäässämme huomasin, että jotain puuttui. Lapsi oli sylissä ja vetolaukku perässä sekä nopealla matematiikalla myös kaikki muut perheenjäsenet. Jotain pientä puuttui - passit ja boarding-passit. Tässä vaiheessa iski pienoinen paniikki. Olimme melkein kotona ja nyt jäämässä sunnuntai iltana jumiin yhteen harvoista Euroopan unionin maista, joka ei kuulunut passivapauden piiriin. Koneseen ei olisi asiaa ilman matkustusasiakirjoja.
Tiesin, että olin jättänyt passit vessaan. Muistin selvästi, miten olin laskenut ne pienelle sivupöydälle ja unohtanut ne siihen.
Mieheni koetti rauhoitella minua ja pyytää katsomaan kaikki laukut läpi. Miksi ihmeessä? Tiesin mihin olin ne jättänyt. Tässä vaiheessa avioliittoneuvojien opit toisen kuuntelemisesta ja kannan ymmärtämisestä katosivat mielestäni sekunnin sadasosassa ja kehotin miestäni juoksemaan takaisin vessaan.
Eihän hän sinne yksin pääsisi, joten mukaan lähti neiti 11 v. Minä koetin pitää hermoni kurissa kahden kitisevän juniorin kanssa ja mennä selvittelemään asiaa lentokenttävirkailijalta.
Ensimmäinen hymyn siivittämä vastaus oli "Sorry, we can´t help you here. You have to go back to the other end of the airport..." Siinä vaiheessa lehmänhermoni olivat todella koetuksella. Minne ihmeeseen minun pitäisi mennä? Kenttä oli suuri kuin kaupunkimme supermarketti. Ei minulla ollut aavistustakaan minne minun olisi pitänyt navigoida, koska lentokenttävirkailijakaan ei antanut tarkempia koordinaatteja.
Lopulta hän soitti jonnekin ja ilmotti, että yksi passi olisi löytynyt. Ihmettelin, että vain yksi passi. Minä kun olin hukannut kaksi passia. Virkailija selitti, että kannattaa kuitenkin hakea ainakin se yksi ehkä toinenkin hetken päästä löytyisi. Passi olisi portilla 59 eli eteenpäin kentän toiseen päähän ja yksi kerros alemmaksi. Tässä vaiheessa mieheni oli tullut takaisin tyhjin käsin. Passit eivät enää olleet vessassa.
Nyt oli minun vuoroni juosta. Koneen lähtöön oli hieman yli puoli tuntia. Sukkuloin ihmisten välistä portille 59 ja otin vastaan virkailijan iloisena ojentaman passin. Olihan se Suomen passi ja vielä suurinpiirtein samanikäisen naisen passi, mutta ei se minun ollut. Ei vaikka virkailija kuinka kysyi olinko varma asiastani. En minä mikään Einstein ole, mutta kyllä minä oman passini tunnistan ja huumorintajuni alkoi olla tässä vaiheessa kovalla koetuksella.
Ei muuta kuin takaisin ensimmäisen lentokenttävirkailijan luo.
Hänkin ihmetteli kauniilla brittiaksentilla miten oli mahdollista, ettei kyseessä ollut minun passini. En viitsinyt hänen kanssaan käydä brittimäisen sivistyneesti spekuloimaan tapahtuneen todennäköisyyttä, vaan koetin selvittää mahdollisimman kärsivällisesti mihin voisin kääntyä, jotta asiani etenisi. Neiti 11 v:n katse oli koko ajan tiukasti nauliintuneena selkääni.
Syvästi huokaisten virkailija soitti vielä yhden puhelun. Nyt asiakirjat olivat löytyneet. Oikeasti, koska laitoin virkailijan tavaamaan nimeni puhelimen toisessa päässä olevalle henkilölle. En halunnut toista turhaa Cooperintestiä heti perään.
Passit olivat turvatarkastuksessa eli aivan toisessa päässä kenttää. Tällä kertaa mieheni suoritti Amazing race-juoksun ja minä pyysin virkalijalta vielä yhtä palvelusta. Että hän pyytäisi konetta odottamaan.
Hän soitti portille ja lupasi tehdä parhaansa, mutta mitään hän ei voisi luvata. Kysehän oli halpalentoyhtiöstä, joka ylpeili sillä, että yli 90 % sen lennoista oli ajallaan. Yksi viiden hengen perhe ei välttämättä ollut tarpeeksi vakavasti otettava syy pidätellä lentoa ja saada aikaiseksi huono tilastomerkintä.
Mieheni suoritui juoksusta alle kaikkien ennätysten ja pääsimme siirtymään portille. Kone odotti meitä ja mikä parasta meille oli varattu koneen etuosasta kokonainen penkkirivi. Pääsimme kaiken kukkuraksi istumaan vierekkäin. Palvelu oli erinomaista.
Hengästyneenä ja helpottuneena istuimme koneessa ja katselimme Lontoon loittonevia valoja. Pitkän hiljaisuuden jälkeen neiti 11 v esitti ratkaisevan kysymyksen: Äiti mitä olisi tapahtunut, jos et olisi osannut englantia? Niin, mietipäs sitä, ehkä siitä kouluenglannista voisi olla sinullekin jotain hyötyä...

Parempaa kuin cocktailkutsut presindentin kanssa

Meillä vietettiin viikonloppuna synttäreitä. Esikoinen täytti yksitoista vuotta ja kemujen ensimmäinen osa vietettiin eilen. Kutsuttu oli lähinnä sukulaisia ja muutama tuttavaperhe. Pienimuotoista, mutta lapsia pyöri nurkissa kahdeksan. Menosta päätellen lukumäärä saattoi olla suurempikin, mutta tasaisin välein suoritetuissa tarkistuslaskelmissa pääluku pysyi tuona kahdeksana koko neljän tunnin välein.
Se hyvä puoli näissä kekkereissä oli, että peruskuvio on pysynyt vuodesta toiseen muuttumattomana, vieraat ovat pysyneet samoina, joten kemut jatkuvat aina siitä mihin ovat edellisellä kerralla päättyneet ja koska meillä noita tenavia riittää juhlat toistuvat ja jatkuvat parin kuukauden välein lukuunottamatta alkuvuotta, jolloin on hieman pidempi tauko. Aivan kuin eläisi saman päivän kerta toisensa jälkeen.
Tämän vuoden hitti oli keppihevoset. Yksi tyttäremme ystävistä tuli bileisiin hevoslaumansa kanssa. Kyseessä oli toisiaankin lauma, eikä mikään pieni sellainen. Volvon takakontista kaivettiin esiin 13 keppihevosta. Ehdotinkin tytön isälle ihan oikean hevostrailerin hankkimista, jotta hevoset saisivat enemmän liikkumatilaa eivätkä eläinsuojelijat ärähtäisivät eu-lainsäädännön vastaisille kuljetusolosuhteille.
Keppareilla sitten viiletettiin pitkin pihamaata maastoesteradalla ja lopulta päädyttiin olohuoneen lattialle kouluratsastusradalla. Kuvioon kuuluu, että nuorin ratsastaja oli kolmevuotias. Tosin hänen pollensa tuntui olevan kovin kuriton, koska se viiletti ulkona ja sisällä täysin ilman mitään kontrollia. Luulisi, että nuorimille ratsastajille annettaisiin rauhallisimmat hevoset, mutta näin ei ollut käynyt. Vanhin ratsastaja oli neljätoistavuotias. Hänkin pystyi marraskuun pimeyteen verhoutuen kirmaamaan pitkin pihamaata sydämensä kyllyydestä. Mehän asumme hieman syrjässä, joten kukaan vakavasti otettava teinari ei vahingossakaan päässyt näkemään hänen lapsellista touhuaan.
Loppuhuipentumana kaikille osallistujille jaettiin ruusukkeet. Joko sinivalkoinen, sininen tai vihreä. Tyttäreni oli askarrellut ne kuluvan viikon aikana iltapuhteinaan. Jokainen ratsastaja vaikutti tyytyväiseltä. Meno oli niin hurjaa, ettei juhlajoukko ehtinyt edes kakkua syömään, vaan antoi meidän aikuisten rauhassa istua kahvipöydässä ja pohtia syntyjä syviä.
Ja ihan oikeasti nämä kemut voittivat presidenttiparin kanssa nautitut cocktailit. Ystävättäreni, joka on ammattimuusikko oli kutsuttu paikalliseen taidemuseoon iltatilaisuuteen, johon osallistui myös presidentti puolisoineen. Kyse ei ollut työkeikasta vaan tällä kertaa hän oli saanut kutsun ihan ilman soittovelvoitetta. Ja arvatkaa mitä, hän valitsi kepparikutsut. Kahvittelimme pitkälle iltaan ja ihmettelimme lasten ehtymätöntä mielikuvitusta ja arvostimme toistemme pitkäaikaista ystävyyttä. Olisin ymmärtänyt valinnan Halosen ja Arajärven hyväksi eikä ystävyytemme olisi siitä miksikään muuttunut, mutta jotenkin toteutunut tapaaminen lämmitti pientä sydäntäni keskellä marraskuun lumetonta pimeyttä :)

Perhelomailua ja halpalentoyhtiöitä

Halpalentoyhtiöt on muuten hieno keksintö. Hinnat ei päätä huimaa vaikka isompikin porukka päättäisi lomailla samanaikaisesti. Konsepti on kuin tehty meidän perheelle. Tarvitaan vain oikea ajoitus (lippujen oston suhteen, hinnat nimittäin vaihtelevat koko ajan) ja reipas annos seikkailumieltä. Tätä toteutettiinkin juuri päättyneellä syyslomalla.
Halpalennoilla ongelmana on kuitenkin lisämaksut. Jokaisesta ruumaan menevästä matkalaukusta tulee maksaa erikseen ja samoin kaikki mitä koneessa haluaa syödä ja juoda maksaa. Ja kyse ei ole aivan pikkusummista.
No, ensimmäisen ongelmanhan voi välttää pakkaamalla kaikki käsimatkatavaroihin. Sehän on helppo homma. Viiden hengen perhe ja viisi käsimatkatavaraa. Kyllä sillä yhden kymmenen päivän rantaloman selviää ja eikös vain kolmivuotiaskin mainiosti vedä yhtä matkalaukkua perässänsä pitkin Euroopan kenttiä. Niin älkää luulko, että Suomesta suoraan pääsee lämpöön halvalla. Se vaatii ainakin yhden koneenvaihdon ja ehkä jopa yhden yöpymisen ennen määränpäätä.
Mutta sitten tulee seuraava ongelma - painorajoitus. Ei matkustajien, vaikka monesti sekin voisi olla perusteltua, vaan käsimatkatavaroiden. Yksi laukku saa painaa korkeintaan tuon kymmenen kiloa tai taas maksetaan lisää. Ja nämä maksut ylittävät lähes poikkeuksesta matkalipuista maksetut hinnat.
Eiväthän rantavaatteet paljoa paina, ajattelee joku. Eivät painakaan, mutta ne eväät. Ne painavat. Lapsien kanssa kun matkustaa pitää olla jotain tarjottavaa vähän väliä. Ei niinkään, että heillä olisi nälkä, vaan että heillä olisi jotain tekemistä tai suu muuten vain täynnä, sen sijaan, että koko ajan kyseltäisiin koska ollaan perillä tai vain kiusattaisiin toisia.
Niin ja säästyhän siinä rahaakin kun on omat eväät varsinkin jos ne ovat omasta pihasta. Mieheni kuningasajatus oli ottaa matkanaposteltavaksi syksyn viimeinen omenasato. Tuoretta ja hyvää ja maistuu varmasti jälkikasvulle.
Ajatus oli hyvä, mutta ei ehkä loppuun asti mietitty. Yksi omena nimittäin painaa aika paljon ja kun niitä on kokonainen muovipussillinen aletaan liikkumaan jo painorajoitusten yläpuolella. Koetin mainita asiasta, mutta mieheni mielestä ei niitä painoja kukaan tarkista, kunhan painavat boarding-passiin huviksensa isolla "warning"-tekstin koskien käsimatkatavaroita, niiden määrä ja painoa.
Mieheni oli oikeassa - osittain. Ei niitä Suomessa tarkistettu, mutta välilaskupaikalla Saksassa tarkistettiinkin ja mikäs muu neuvoksi, kun rahakaan ei viitsitty periaateessakaan lisää maksaa, kun omenansyöntiin. Siinä me sitten istuimme kentällä ja söimme omenoita, kunnes laukkujen painorajoitusraja alittui. Ja saksalaisten tarkuudella, sen oli todellakin alituttava.
Mutta koska liika omenansyönti ei ole hyväksi, osa tungettiin takkien ja housujen taskuihin ja yllättävän moni mahtui lasten vaatteiden huppuihin. Lopulta näytimme kaikki jonkinlaisen kummallisen pallosairauden saaneilta raahatessamme laukkujamme koneeseen vaateet omenoita täynnä. Poishan niitä ei tietenkään heitetty, koska ne olivat erittäin maukkaita.
Lentokoneessa sitten osa niistä pyöri koneen lattialla muiden matkustajien ilona ja lapsille ei tietenkään kelvanneet enää omat omenat, vaan koneen listalta ostetut einesherkut. No, onneksi minun ja mieheni ruokaongelma oli ratkaistu koko loppulomaksi.
Touhua katsellessa mieleeni tuli ensimmäiset yhdessä mieheni kanssa tehdyt lentomatkat 90-luvun alussa. Silloin meillä oli mukana kaksi pellilistä joulutorttuja eikä mitään ongelmia niiden koneeseen tuomisessa ollut (pellit jätetettiin kuitenkin kotiin). Olimme tietämättämme eväsmatkailun edelläkävijöitä. Nyt joulutorttuja ei olisi enää saanut ottaa mukaan, koska niissä oleva luumuhillo, olisi todennäköisesti luokiteltu nesteeksi ja siten epäilyttäväksi matkatavaraksi. Ainoa epäilyttävä siinä luumuhillossa oli, että sen parasta ennen päiväys oli mennyt umpeen jo kuukausia ennen leivontaa, mutta ei se maussa tuntunut.
Jotain nostalgista siinä ensimmäisessä matkassa oli. Silloin ei ollut vielä halpalentoyhtiöitä, vaan mekin köyhinä opiskelijoina, olimme ottaneet viime hetken lomamatkan Egyptin lämpöön. Hinta oli halpa, yhtiö meni konkurssiin matkan aikana ja palasimme kotiin junalla Kreikan kautta. Hengissä selvitiin silloin uhkaavasta Persianlahden kriisitä, todellisesta "halpalentoyhtiöstä", joka lensi silloin Kairosta Ateenaan ja siitä vanhentuneesta luumuhilloista.
Näinköhän tuosta matkasta johtuen emme ole onnistuneet tekemään vielä yhtään "perinteistä ja helppoa" lomamatkaa, vaan tietoisesti tai tiedostamatta pyrimme lisäämään jännitysmomentteja matkoihimme. Niin kuin ei olisi tarpeeksi haastavaa saada tämä lauma pysymään koossa, tavarat tallessa ja saapua määränpäähän suht ehjin nahoin. Ei muuten onnistunut tälläkään kertaa, mutta siitä myöhemmin. Nyt on mukava nauttia pimeästä ja lokakuisesta kotimaasta.

Aivopuoliskot ja suru

Oletteko kuulleet tohtori Jill Bolte Taylorista? Näin hänet viime viikolla tv:ssä. Hän oli vieraana keskusteluohjelmassa, joka esitettiin SVT:llä. Kyseessä on Harvardin käynyt aivotutkimukseen erikoistunut nainen, joka sai aivohalvauksen vasempaan aivopuoliskoonsa vuonna 1996. Enempää en kirjoita hänen taustastaan ja aivohalvaukssen laadusta, koska niiden suhteen olen yhtä suuri asiantuntija kuin viulunsoitossa. Kun kaikki sujuu, kuullostaa kauniilta ja kun taas ei suju,kokemus on hermoja raastava, enkä voi tilannetta mitenkään muuttaa. (Tässä viittaus eilen tapahtuneeseen viuluharjoitteluun. Tyttäreni väitti, että kyseessä oli kappale "Elefanttimarssi", mutta minusta soinnit kuullostivat lähinnä vihollisen hyökkäystä henkensä edestä pakenevien sotilaiden huudoilta.)
Mutta takaisin alussa mainittuun tohtoriin. Kun hänen vasen aivopuoliskonsa lakkasi toimimasta, koki hän olemassaolonsa ainoastaan oikean aivopuoliskonsa kautta. Hän ei pystynyt puhumaan, koska tämä kyky sijaitsee vasemmassa aivopuoliskossa, mutta hän pystyi kokemaan ja aistikin ympäröivän maailman kaikkialla virtaavana energiana.
Hän kertoi ohjelmassa kuinka hän on joutuessaan käyttämään enemmän oikeaa aivopuoliskoa, oppinut enemmän elämään tässä hetkessä ja kuinka vasemman aivopuoliskon ns. rationaalinen suunnitelmallisuus ja tulevaisuudessa eläminen olivat jääneet aikaisempaa enemmän pois.
Bolte Taylorin puheesta mieleeni tuli psykiatri, jonka tapasin ensimmäisen lapseni kuoltua. Hän sanoi minulle, että en saisi miettiä kuolemaa ja surua koskevia asioita, koska nämä ajatuksen vahvistaisivat vääriä hermosoluja aivoissani, eikä edesauttaisi toipumistani. Jo silloin mietin, mistä ihmeestä minun tulisi toipua ja ennen kaikkea mihin ihmeen olotilaan minun olisi pyrittävä.
No, minä en kuunnellut tätä asiantuntijaa, vaan jatkoin kuoleman, elämän ja surun pohtimista. Ja nyt, kuten jo muinaiset kreikkalaiset sanoivat: Heureka! Olen vihdoin ymmärtänyt asian.
Koko tämän ajan olen vahvistanut hermoratojani oikeassa aivopuoliskossa ja ilmeisesti nämä ovat ne psykiatrin mainitsemat "väärät hermoradat". Oikea puoli aivoista ei ole se "järkevä" puoli, vaan keskittyy enemmän tunnetilohin, energioihin ja hetkessä elämiseen, eikä tämä sovellu ihmisille, jotka kuvittelevat hallitsevansa suunnitelmallisuudellaan tätä elämää ja elävän mielessään tässä hetkessä jo seuraavaa hetkeä. Miten hauskaa onkin muuten todeta, ettei toinen aivopuolisko ole "järkevä". Tämän ajatuksen hyväksyminen kertoo aika paljon siitä, mitä tässä yhteiskunnassa arvostetaan ja pidetään tärkeänä - vasemman aivopuoliskon hallitsemia asioita.
Minusta kun ei ole enää tämän elämänfilosofian kannattajaksi. Minun oikea aivopuoliskoni on voittanut alaa vasemmalta aivopuoliskolta. Tyttäreni Elefanttimarssin pakenevat sotilaat olivatkin vasemman aivopuoliskoni hermoratoja. Kuinka helpottavaa vihdoinkin saada tähänkin tieteellinen selitys.
Niin ja vielä lopuksi. Tämä ei ole lääketieteellinen artikkeli ja tämä, kuten kaikki muukin tieto, on suodatettu huolettomasti subjektiivisen suodattimen kautta ja sitä on muokattu tarkoitushakuisesti. Sellainen kun se oikean aivopuolisko hallitsema aivo on :)

Rahaa ja työntekoa

Siskolleni suositeltiin sairaanhoitajaksi kouluttautumista. Ei sen vuoksi, että hän olisi kiinnostunut alasta tai, että hän täyttäisi sairaanhoitajalle asetetut vaatimukset, vaan siksi, että se on kuulemma tulevaisuuden ala. Sillä saralla kun aina löytyy työtä, joten rahan saaminen ei ole ongelma.
Hevosala, josta siskoni itse olisi kiinnostunut, on epävarma, raskas ja rahan osalta ainoa varmuus on, että kaikki mikä tulee se myös menee enemmän kuin varmasti. Joten kaiken järjen mukaan tämän alan koulutukseen ei kannata hakeutua. Koska työtähän tehdään vain ja ainoastaan palkan vuoksi. Oli lähtököhdat mitkä tahansa jokaisen työn tekeminen johtaa ennemmin tai myöhemmin leipääntymiseen. Nämä realiteetit tunnustaen on viisainta valita heti alusta asti ala, jossa edes rahan tulo on varmaa, vaikka itse työ ei kiinnostaisikaan.
Asia selvä. Eli sillä mistä itse on kiinnostunut ja jota on harrastusmuodossa tehnyt jo parivuosikymmentä, ei ole merkitystä. Painoarvoa ei tulisi antaa sille, että kaikkein näiden pimeiden, räntäisten, loskaisten, rapaisten, kylmien ja tuulisten vuosikausia kestäneiden lantakärryn kanssa mudassa rämmityjen voimasanoin vahvistettujen kokemusten jälkeen, sitä jostain syystä haluaa edelleen tehdä. Sitä vain haluaa vaaka-asennossa tuulta vasten taistellen jalat reisiin asti märkinä viedä enemmän tai vähemmän halukkaita hevosia ulos aamukuudelta, vain juostakseen hetken päästä idiootin näköisenä porkkanaämpäri kädessä niiden karattua toimimattoman sähköaidan lävitse ja juostua naapurin nurmikolle kuopimaan kavioillaan puolen metrin ojaa, kun paraskin kaviokoneurakoitsija. Jokin tässä masokisessa hommassa tuntuu viehättävän siskoani.
Mutta onko se niin, että työtä tehdään vain rahan takia? Toivon, että ajatus on enemmänkin vanhemman sukupolven päähän iskostettu. Heillä kaikilla kun ei ollut vaihtoehtoja. Eikö kuitenkin ole niin, että jos ihminen on niin sanotusti kutsumuksena löytänyt, pitäisi hänen antaa toteuttaa sitä, vaikka siitä ei ns. varmaa rahaa tulisikaan. Kuinka hullulta se meistä muista kuullostaakin.
Samaa mietin kun viikonloppuna kävin kuuntelemassa konserttia, jossa ystäväni oli soittamassa. Hän oli nuorena matkalla huonoille teille, muuta musiikki pelasti hänet. Hänestä on tullut alan ammattilainen ja hän on soittanut vuosikymmeniä. Ja arvaatkaa mitä, hän edelleen nauttii työstään ja saa siitä jopa jonkin verran rahaa, mutta ei varmastikaan yhtä paljon kun monen muun "kunnon" ammatin harjoittajat. Kyseessähän on taas arvovalinta, mitä haluaa omalla elämällään tehdä. Toivotan kaikille tasapuolisesti työniloa ;)

Aikaa lapsille

Kaksi vanhempaa rouvaa oli edessäni kaupan kassajonossa. Päivän lööpissä kuuluisian ex-formulakuljettajan ex-vaimo ilmoitti kaipaavansa lapsiansa ja harmittelevan, kun ei pysty viettämään tarpeeksi aikaa heidän kanssaan. Rouvat ihmettelivät, että miksei ex-vaimo pysty olemaan riittävästi lastensa kanssa. Rahasta sen ei ainakaan pitäisi olla kiinni. Sitä lienee riittävän niin paljon, ettei sen takia tarvitse juosta tavallisten kuolevaisten tapaan töissä joka päivä.
Ehkä kyse lienee asioiden priorisoinnista. Mikä on tärkeää ja mikä ei. Jos ei ota vastaan työtarjouksia ja omasta mielestä mielenkiintoisia keikkoja, voi jotain tärkeää mennä ohitse ja mitä kamalaa siitä voi seurata? Ehkä ei pääse seuraavaan lööppiin tai ehkä ihmiset unohtavat ja mikä merkitys silloin lasten kanssa vietetyllä ajalla on?
Lapset ovat vaativia. Heidän kanssaan elämä ei ole koko ajan "high-kokemuksia", vaan enemmänkin sitä, miten kustakin edessä olevasta ongelmasta ja tahtojen taistelusta tällä kertaa selvitään. Se on aika raskasta perustyötä, jossa ei rankoimmilla hetkillä salamavalojen loisteessa paistella. Itse asiassa sitä saattaa jopa tuntea itsensä suht mitättömäksi ja voimattomaksi välillä. Palkkion johdonmukaisesta kasvatustyöstä, saattaa saada joskus. Varmuutta asiasta ei kuitenkaan ole.
Lisäksi olen huomannut, että nämä vaikeimmat asiat korostuvat, mitä vähemmän aikaa omien lastensa kanssa viettää. Eivät he päästä vanhempiaan helpolla, sillä perusteella, että äiti nyt tarvistsi omien projektiensa vuoksi vähän lepoa. Eihän vanhemmat lasten mielestä työtään ja omia menoja varten ole olemassa, vaan lapsiaan varten.
Totuus on, että lapset kasvavat ja nopeasti. Vanhempien mahdollisuus vaikuttaa lasten arvomaailmaan ja käyttäytymiseen vähenee mitä vanhemmaksi lapset tulevat. Pitäisi ymmärtää ja osata hyödyntää se aika, kun lapset ovat vielä pieniä ja tällöin mahdollisesti kylvää perusluottamus ja terve itsetunto jälkikasvuunsa. Tosiasia on, että rahaa voi ansaita myöhemmälläkin iällä, mutta aikaa lastensa kanssa ei saa takaisin. Siitä on nautittava juuri silloin kun lapset ovat vielä pieniä ja halukkaita olemaan vanhempiensa seurassa. Sekin aika tulee, kun vanhemmat saavat luvan astua taustalle.
Minua on aina hieman epäilyttänyt lapsieni luovutus yhteiskunnalle. Jokainen kesän jälkeinen koulun alkaminen on ollut haikeaa. Haluanko tosiaan, että tämä yhteiskunta ja sen edustamat arvot muokkaavat ja kouluttavat sitä pientä ihmistä, jonka kasvua olen saanut seurata ja koettanut ohjata aivan pienestä asti. Tätä maailmaa katsoessa ajatus on vähintäänkin pelottava. Ei yhteiskunnan pitäisi olla omia vanhempia vahvempia kasvattajia.

Iltatähdet ja lapsenlapset

Olen miettinyt mikä saa aikaiseksi sisaruuden. Onko vanhempien uuden avioliiton lapset sisaria myös ensimmäisen suhteen lapsille? Vähän niin kuin eläimillä. Sama isä tai äiti riittää sisaruusnimityksen käyttämiselle.
Tilanne on jotenkin absurdi, kun ensimmäisen avioliiton lasten omat lapset ovat samanikäisiä kun oman vanhemman uuden onnen jälkeläiset.
Omituiseksi asian tekee muun muassa se, että lapsenlapsen ollessa samanikäinen oman uuden lapsen kanssa, tapahtuu omituista vertaamista lapsenlapsen ja oman iltätähden välillä. Ja ensimmäisen suhteen aikuisena lapsena, uutena ylpeänä vanhempana, isovanhemman kommetit lapsenlapsesta, eivät ihan ehkä ole sitä mitä odottaa. Toiveet lapsenlapsen ainutkertaisuuden huomioimisesta hukkuvat helposti vertaileviin huomiohin isaovanhemman oman lapsen kasvunvaiheista. Kommentit tyylin: "joo kyllä meidän Marjakin käveli jo kymmenkuukautisena ja sanoi ensimmäiset sanansa vuoden ikäisenä", ei ehkä ole ihan se mitä isovanhemmilta omalle jälkikasvulleen odottaa.
Toki on itsekästä toivoa, että omat vanhemmat huomiosivat lapsenlapsensa omalaatuisuuden, sen sijaan, että keskittyisivät oman uuden perheen elämän pyörittämiseen.
Ilmiö on nykyaikaa, mutta aidosti harmittaa lapsenlapsien puolesta, jos isovanhemmuussuhde tämän vuoksi jää jotenkin vajaaksi. Se kun voisi olla hieno mahdollisuus sukupolvien välisessä ketjussa. Tilaisuus sekä hiljaisen tiedon että aidon kiintymyksen välittämiseen tässä yllätyksellisessä maailmassa. Enkä nyt puhu lastenhoitoavusta vaan tavallisesta kanssakäymisestä nuoren ja vanhemman sukupolven välillä.
Entä sitten uuden lapsen suhde ensimmäisen avioliiton lapseen? Ei kai suhteessa mitään ongelmia pitäisi olla. Kaikki voi olla ihan mutkatonta, mutta onko kyseessä sisaruussuhde?
Nähdäkseni sisaruuteen kuuluu jotain paljon enemmän kuin osittainen yhteinen veri. Siihen liittyy yhteinen historia, sama kasvuympäristö, jaetut kokemukset ja sitä kautta yhteenkuuluvuuden tunne. Pelkkä biologia ei riitä. Ehkä kuten ottolapsilla. Ottosisarusten suhteessa puuttuu verisukulaisuus, mutta veikkaisin niiden kuitenkin olevan aitoja sisaruussuhteita onnistumisineen ja pettymyksineen sekä riitoineen että rakkauksineen. Biologia ei tätäkään asiaa ratkaise.

Jalkapallo ja perhe-elämä

Mieheni on jalkapalloilija. Hän on jopa ansainnut lajilla suolarahoja perheeseemme silloin joskus, kun hän oli vielä nuori ja vetreä. Niin ja silloin hänellä oli myös aikaa harjoitella ja pitää itseään kunnossa. Nyt kaikki on muuttunut.
Aika menee perheen arjen pyörittämiseen ja työn tekemiseen. Niin kai se meillä kaikilla on, nuoruuden menot vaihtuvat iän tuomiin ylellisyyksiin, kuten lasten harrastusten priorisoimiseen omien menojen kustannuksella. Toisilla enemmän ja toisilla vähemmän.
Viikonloppuna mieheni kuitenkin osallistui jalkapalloturnaukseen.
Jatkoonpääsyn kannalta ratkaisevassa ottelussa hän epäonnistui rangaistuspotkussa.
Harmitus oli suuri. Tietenkin. Koetin parhaani mukaan olla ymmärtäväinen ja kuuntelin tarkkaavaisena epäonnistumisen syitä.
Minusta on tullut näiden vuosien aikana aikamoinen asiantuntija jalkapallossa. Tiedän enemmän kuin minun pitäisi kuningaspelin hienouksista. Omaamallani nippelitiedolla pystyn jatkuvasti hämmästyttämään kyseiseen lajiin haudanvakavasti suhtautuvia tosiharrastajia (lue miehiä).
Mutta tällä kertaa selitys rangaistuspotkun epäonnistumiselle, yllätti minun täysin.
Syy miksi mieheni ei saanut pilkkua sisään, johtui meidän arjestamme. Hän ei ole päässyt harjoittelemaan potkun antamista tarpeeksi usein.
Ei vaikka pihassamme oli hieman yli vuoden täysimittainen jalkapallomaali. Sen kun sai tosi halvalla remontin läpikäyneestä jalkapallohallista. Eihän sitä voinut olla ostamatta. Lopulta hienoisen painostuksen ansioista mieheni suostui siirtämään sen mökille, jossa se on koristanut pihamaata keväästä saakka.
Siis. Jos hänen ei tarvitsisi käydä kaupassa, vahtia lapsia, hoitaa pihaa tai tehdä muita harrastustoimintaa haittaavia tekijöitä, hän laukoisi pihassamme rangaistuspotkuja. Ja nyt vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus, aikaa ei ole ollut.
Olen sanaton tämän selityksen edessä. Hän ei tosiaan kertakaan ole potkinut omaan maaliimme, vaan kaikki jalkapalloharjoittelu on tapahtunut ihan oikeissa viikottaisissa harjoitusvuoroissa.
Nyt pitänee kuitenkin hankkia maali takaisin pihaamme ja laittaa yksi lapsistamme veskariksi, jotta saamme pelastettua seuraavan turnauksen. Eihän näin saa käydä toista kertaa perheessä, jossa kuitenkin on olemassa kaikki mahdollisuudet itsenäiselle harjoittelulle.

Rakkaus ja huumori

Löytyykö ajatuksistani huumoria? Entä rakkautta miestäni kohtaan, joka kuitenkin on lasteni isä? Tätä ihmetteli yksi lukijoistani.
Totta kai löytyy. Minä joka mietin asioita välillä niin, että pää meinaa haljeta, tiesin vastauksen näihin kysymyksiin samantien.
Minun parisuhteeni on kestänyt 20 vuotta, joista hieman yli puolet olen ollut naimisissa. Havahduin juuri vähän aikaa sitten siihen tosiasiaan, että olen nyt samanikäinen, kun äitini oli hänen erotessaan isästäni.
Silloin minusta tuntui, että hän oli vanha. Ajattelin, että juuri nyt hänellä on viimeiset hetket tehdä suunnanmuutos elämässään, jos hän joskus jotain aikoo tehdä. Kuvittelin jo silloin tietäväni elämästä jotain, kun kuuntelin hänen pohdintojaan tekemästään ratkaisusta ja koetin antaa punnittuja vastauksia hänen mietteille. Kaksikymppisen maailma on ihanan mustavalkoinen ja silloin ajattelee vielä elämän olevan omassa käsissään. Onneksi.
Totta on, että vähitellen kaikki muuttuu helposti vain harmaan eri sävyiksi, mutta omalla suhtautumisella voi välillä nähdä elämässä jopa värejä. Mutta mustavalkoinen maailmankuva, se on ikuisiksi ajoiksi kadonnut.
Siskoni sanoi, että voisin jo antaa parisuhdevinkkejä, kun olemme mieheni kanssa jo aikoja ylittäneen tilastolliset todennäköisyydet avioliiton kestoajalle.
En ollut edes ajatellut, että parisuhteeni olisi muiden silmissä jo iänikuinen. Yhteisiä kokemuksia meille on kertynyt paljon. Jopa siinä määrin, että välillä on vaikeaa erottaa minun ja mieheni elämää erilliseksi, koska kokemukset kietoutuvat tunteina vahvasti toisiinsa.
Mutta ei minulla mitään ohjeita kenellekään ole. Elämä keittää soppansa ja sen äärellä ollaan joko yhdessä tai erikseen. Tahdosta se kuitenkin on pitkälti kiinni.
Sen verran voin sanoa, että toisen ymmärtäminen, ainakin sen yrittäminen, on hyväksi. Samoin kuin kärsivällisyys ja toisen hyväksyminen sellaisena kuin hän on, auttaa. Kauniita lauseita, mutta kyllä niissä jonkinlainen totuudensiemen piilee. Elämää kun ei voi tehdä parisuhteessa yksin ja vain itsekseen mieleisekseen, vaan keittokauhan ääressä on aina myös se toinen omine odotuksineen.
Mieleeni on jäänyt erään miespuolisen filosofian tohtorin puoli hiprakassa minulle esittämä ajatus: "Parisuhteen onnistumiseen tarvitaan kaksi asiaa. Toinen on fyysinen yhteensopivuus, eli seksi ja toinen on. No, sitä minä en nyt satu muistamaan." Että näinkin syvällisiä ajatuksia työkseen asioita pohtivalta ihmiseltä.
Palatakseni alkuun. Elämässä ja parisuhteessa taivaltamista auttaa, juuri nuo lukijani mainitsemat asiat: rakkaus ja huumori. Rakkaus on pitkälti toisen kunnioittamista ja tilan antamista hänelle tärkeille asioille ja huumori auttaa, kun toisen tärkeäksi kokemat asiat, eivät aivan aina mene yhteen omien käsitysten kanssa.
Omaa itseään ei saa kadottaa parisuhtessa ja perhe-elämässä, sillä oman itsensä tunteminen on yksi mielenrauhan tae. Ja sama oikeus on suotava myös sille toiselle osapuolelle.

Dokumentti kuolemasta

Menneellä viikolla näin lopun Silminäkijä-dokumentista, jossa nuori perheenäiti kuoli syöpään. Ohjelma oli koskettava. Siinä onnistuttiin arvokkaasti ja hienotunteisesti lähestymään väistämätöntä kuolemaa.
Ohjelman loputtua juontaja totesi, että kuoleman kohtaamisessa tärkeintä on se, miten me eloonjääneet jatkamme elämää.
Jäin miettimään noita sanoja. En tiedä onko se tärkeintä, mutta merkitystä sillä on. Kun nuori perhe menettää toisen vanhemman tai jos sisarusparvesta kuolee lapsi on jäljellejäävien perheenjäsenten löydettävä tiensä läpi surunsa. Vanhempien on voitava jatkaa omaa ja ennen kaikkea lastensa elämää.
Muiden ihmisten elämä jatkuu, vaikka oma elämä tuntuu lopullisesti pysähtyneen.
Kuoleman kohdannut huomaa oman maailmankuvansa muuttuneen, mutta muiden maailman pysyneen samanlaisena.
Olen useasti pohtinut, miten minun nyt tulisi elää, kun kuolema on tullut kahdesti hyvin lähelle. Mikä on sallittua ja mikä kiellettyä? Miten elämää tulisi jatkaa?
Kuolema muuttaa ihmistä. Se vaikuttaa myös siihen miten suhtautuu muuhun maailmaan ja miten muut suhtautuvat minuun. Ei ole pelkkä klisee, että osa ihmistä katoaa elämästä ja osa tulee lähemmäksi surun kohdatessa.
Koska eristäytyminen muusta yhteiskunnasta ei ole tavoitteeni, on väistämättä kohdattava muiden ihmisten maailma heidän iloineen ja murheineen. Olen oppinut, että vaikka elänkin yhteydessä muihin ihmisiin, minun ei tarvitse elää heidän odotustensa mukaisesti. Teen itse elämäni. Kuka meistä tietää mikä on oikea tapa elää?
On totta, että tietyt asiat koskettavat eri tavoin kuin aikaisemmin ja ehkä näkemyksiin on tullut jonkinlaista syvyyttä. Mutta kuolema ei estä minua kokemasta ja käsittelemästä elämää ja asioita juuri sillä tavoin kuin haluan. Minua liikuttaa edelleen tietyt vääryydet, epäoikeudenmukaisuudet ja tyhmyydet. Ehkä en kiihdy niitä kohdatessani "järjettömästi", mutta ei se estä minua reagoimasta niihin.
Pystyn edelleen nauramaan, iloitsemaan ja nauttimaan, vaikka välillä suru ottaa mukaansa. Tiedän myös, että se hellittää. Minä tiedän sen.
Muiden mielipiteillä oikeasta suremisesta ei ole merkitystä. Eivät muut ihmisen minun elämääni elä.

Hyvästi Audi TT

Meillä on kolme autoa (vertaa polkupyörien määrään, joka selviää toisesta kirjoitelmastani...). Yksi niistä on vuosimallin 1996 farmari Audi A6:n. Minun suosikkini.
Kehrää kuin kissa. Myöskin minun suosikkini. Kulkee tasaisen varmasti ja ärähtää tarvittaessa V6:n voimalla kiihtyessään ohituksessa kuin huomaamatta.
Ehkä Audimme on kuin mies. Toimii varmasti ja tarvittaessa löytyy voimaa ja egoa. Machomies. Ehkäpä siksi mieheni ei Audistamme erityisemmin välitä.
Olin jopa niin ihastunut autoomme, että ilmoitin lomamatkallamme, Sveitsin vauraudesta hurmioituneena, itse joskus hamassa tulevaisuudessa hankkivani itselleni Audi TT:n. Sellaisen kaksipaikkaisen ja ehdottomasti punaisen. Sitten joskus, kun lapset ovat kasvaneet ja rahahuolet kadonneet.
Mutta nyt, minun on muutettava pitkän tähtäimen suunnitelmaani. En vain voi hankkia autoa, jonka edustaja on niin ajattelematon, että päästä julkisesti suustaan sellaista tekstiä kuin Audin ex-myyntijohtaja.
Sen verran naisasiaihmistä minussa on, ettei minun tarvitse rahojani, niitä tulevaisuudessa ehkä ansaittuja, syytää yritykselle, jonka asenne naisia kohtaan on noinkin primitiivinen. Täytyy löytää uusi kaksipaikkainen punainen unelma.
Korostan, että pysyn periaatteitteni ja päätösteni takana. Esimerkkinä mainittakoon, että olen jo melkein 20 vuotta boikotoinut Shellin asemia. Muistikuva miksi aloitin boikottini on hämärtynyt. Jotenkin se liittyi Shelliin ja Nigeriaan. Sillä ei oikeastaan ole väliä, koska pärjään vallan hyvin ilman kyseisen huoltoasemaketjun palveluita. Lisäksi olen puhunut mieheni samaan boikottiin. Shelli tätä pienen ihmisen mielenilmausta on tuskin edes koskaan huomannut, mutta minulla on ollut tyytyväinen olo aina ohittaessani kyseisen huoltoaseman ja pysähtyessä kilpailijan tankkauspisteeseen.
Nyt siis Audille käy samoin. Mieheni onkin miettinyt minkä autoistamme myisi. Autoista kun aiheutuu niin paljon kuluja, eikä niitä voi säilöä kuin polkupyöriä. Pohtiminen on ohi. Olen päättänyt mieheni puolesta. Audi saa lähteä.
Ja ehkä sekin oli enne, että Audimme ei enää mennyt katsastuksesta läpi. Sille ei saanut enää edes kuukauden ajolupaa, vaan sen saa vain siirtää kotiin ja korjaamolle.
Saattaa olla, että tämä takaisku vaikeuttaa sen myymistä.
Ainahan on tietysti olemassa hajottamo. Sinnehän ne särkyneet unelmatkin menevät - romuttamoon uudelleen muokattavaksi.

Mieheni ja polkupyörät

Meillä on ainakin kymmenen polkupyörää. Niistä ajokuntoisia on kolme.
Mieheni on yliopiston käynyt ja vaarallisin työkalu, jota hän osaa turvallisesti käyttää on kynä. Kuinka paljon kynällä sitten voi saada aikaiseksi polkupyörien korjaamisessa, en tiedä. Mutta odotan. Kärsivällisesti.
Olen odottanut jo vuosia. Niiden aikana polkupyörien määrä on lisääntynyt, mutta korjausprosentti on pysynyt samana - 0 %.
Polkupyörän kerääjään unelmien täyttymys on poliisien huutokauppa. Aina nähdessäni ilmoituksen seuraavasta huutokaupasta toivon, a) ettei hän huomaisi sitä ja b) jos hän sen kuitenkin huomaa, hän ei tällä kertaa osallistuisi tilaisuuteen. Toiveeni ei koskaan toteudu.
Totta kai huutokaupassa on ehjiäkin pyöriä. Mutta niitä ei pihi mieheni osta. Niiden hinnat kohoavat korkeuksiin ja yhden ehjän pyörän hinnalla saattaa saada kolme hieman viallista kulkupeliä. Joten autotallimme takana on pientä laittoa kaipaavien pyörien odotushuone.
Ja onhan mieheni edistynyt. Hän on löytänyt kynää vahvemman aseen - akkuporakoneen. Siinä häntä auttoi entinen pelikaveri, joka sattumalta tuli käymään purkaessamme mieheni kanssa vanhan talomme lautalattiaa.
Laudat oli kiinnitetty lattiapalkkeihin ruuveilla. Joten irrottaakseen laudat, mieheni ruuvasi jokaisen ruuvin hieman alkuun, jotta minä, 30 viikolla raskaana olevana, pystyin irroittamaan ruuvit lopullisesti toisella ruuvimeisselillä. Mainittakoon, että lattiapinta-ala oli noin 20 neliöä, joten ruuvattavaa riitti.
Mieheni pelikaveri katsoi hetken touhua ja esitti ratkaisevan kysymyksen, "Miksette käytä akkuporakonetta?"
Oli kuin mieheni olisi syntynyt uudestaan. Miten vaivatonta kaikki onkaan akkuporakoneen avulla.
Itse asiassa meillä on niitä kolme. Ongelma vain on, että ne eivät ikinä ole ladattuja ja useimmiten se ladattu akku ei ole yhteensopiva sillä hetkellä löytyneeseen akkuporakoneeseen. Ilmeisesti meillä, joku piilottelee akkuporakoneita ja niiden akkuja.
Joten minä odotan. Odotan, että akkuporakone kohtaa polkupyörän ja voisimme hyödyntää menopelikokoelmaamme. Sillä eikö polkupyöriä korjatakin akkuporakoneilla?

Kuoleman seuralainen

Minä tunnen kuoleman. Se on vienyt lapsistani kaksi. Lopullisuus on tullut lähelleni liian monta kertaa muistuttaakseen minua kaiken hauraudesta.
Minusta tuntuu, että olen kuoleman suosikki. Jostain syystä se nauttii seurastani ja haluaa pitää minusta kiinni. Ehkä sillä on jotain kerrottavaa, mutta minä en tunnu ymmärtävän sen sanomaa.
Sen tiedän, että elämääni reunustaa ikuisesti musta pitsikirjaitu varjo. Välillä se on lähempänä, hetkittäin kauempana, mutta koskaan ei kokonaan poissa.
Miten tästä voi selvitä, kysyy moni. En minä tiedä. Ei kai siitä selviäkään. Mutta mitkä ovat vaihtoehdot? Joko elämän jatkaminen tai paikalleen juuttuminen. Päivät on elettävä hetki kerrallaan, askel askeleelta.
Välillä se on vaikeaa, kun voimia on ainoastaan hengittämiseen. Eikä ehkä siihenkään aina.
Onko kaikella tarkoitus vai onko tämä kaikki sattumaa? Mikä merkitys voi olla sillä, että pieni vauvaa kuolee? Entä sillä, että kaksi pientä vauvaa kuolee? Kukaan ei oikeasti osaa vastata ja ne, jotka väittävät tietävän vastaukset, niitä minä eniten kavahdan.
Silti joskun toivoisin, että joku kertoisi minulle kaiken olevan hyvin. Että kuolema on portti kauniiseen tuntemattomaan, samalla tavalla kuin syntymä. Että elämämme täällä on vain välitila ja jossain muualla on olemassa todellisuus, josta me emme omassa vajavaisuudessamme tiedä mitään.
Tiedän, että kyse on omasta toiveestani. Halustani tuntea, etten ole kantanut lapsiaan kohdussani, vain synnyttääkseni heidät kuolemalle. Mutta sen oman lapsen kuoleman kohtaaminen tekee, se nostaa konkreettisella tavalla esiin kaiken katoavaisuuden. Se vie sellaisten kysymysten äärelle, joihin länsimaiseen tieteen ylivoimaan uskovat ihmiset, eivät voi vastata.
Jotain inhimillistä näissä ajatuksissa on. Ne ovat ikiaikaista ja ne sitovat minut yhteen muiden kuoleman kokeneiden kanssa. Aivan kuin olemassa jonkinlainen henkinen silta tiettyjen ihmisten välillä. Sanaton ymmärrys, joka yhdistää ihmiset toisiinsa. Tietoisuus siitä, että ehkä elämä ei kuitenkaan selity ainoastaan järjellä, vaan että kaiken takana saattaa olla jotain meidän olemassaolevien käsitteiden ulottumattomissa olevaa. Ehkä.