Kuoleman seuralainen

Minä tunnen kuoleman. Se on vienyt lapsistani kaksi. Lopullisuus on tullut lähelleni liian monta kertaa muistuttaakseen minua kaiken hauraudesta.
Minusta tuntuu, että olen kuoleman suosikki. Jostain syystä se nauttii seurastani ja haluaa pitää minusta kiinni. Ehkä sillä on jotain kerrottavaa, mutta minä en tunnu ymmärtävän sen sanomaa.
Sen tiedän, että elämääni reunustaa ikuisesti musta pitsikirjaitu varjo. Välillä se on lähempänä, hetkittäin kauempana, mutta koskaan ei kokonaan poissa.
Miten tästä voi selvitä, kysyy moni. En minä tiedä. Ei kai siitä selviäkään. Mutta mitkä ovat vaihtoehdot? Joko elämän jatkaminen tai paikalleen juuttuminen. Päivät on elettävä hetki kerrallaan, askel askeleelta.
Välillä se on vaikeaa, kun voimia on ainoastaan hengittämiseen. Eikä ehkä siihenkään aina.
Onko kaikella tarkoitus vai onko tämä kaikki sattumaa? Mikä merkitys voi olla sillä, että pieni vauvaa kuolee? Entä sillä, että kaksi pientä vauvaa kuolee? Kukaan ei oikeasti osaa vastata ja ne, jotka väittävät tietävän vastaukset, niitä minä eniten kavahdan.
Silti joskun toivoisin, että joku kertoisi minulle kaiken olevan hyvin. Että kuolema on portti kauniiseen tuntemattomaan, samalla tavalla kuin syntymä. Että elämämme täällä on vain välitila ja jossain muualla on olemassa todellisuus, josta me emme omassa vajavaisuudessamme tiedä mitään.
Tiedän, että kyse on omasta toiveestani. Halustani tuntea, etten ole kantanut lapsiaan kohdussani, vain synnyttääkseni heidät kuolemalle. Mutta sen oman lapsen kuoleman kohtaaminen tekee, se nostaa konkreettisella tavalla esiin kaiken katoavaisuuden. Se vie sellaisten kysymysten äärelle, joihin länsimaiseen tieteen ylivoimaan uskovat ihmiset, eivät voi vastata.
Jotain inhimillistä näissä ajatuksissa on. Ne ovat ikiaikaista ja ne sitovat minut yhteen muiden kuoleman kokeneiden kanssa. Aivan kuin olemassa jonkinlainen henkinen silta tiettyjen ihmisten välillä. Sanaton ymmärrys, joka yhdistää ihmiset toisiinsa. Tietoisuus siitä, että ehkä elämä ei kuitenkaan selity ainoastaan järjellä, vaan että kaiken takana saattaa olla jotain meidän olemassaolevien käsitteiden ulottumattomissa olevaa. Ehkä.