Uusi osoite

Jos löysit tänne ja haluat edelleen lukea ajatuksiani, voit niin tehdä osoitteessa elamanroolit.blogspot.com

Sydäntyttömme syntymä

Meille on syntynyt tyttövauva elokuussa. Neiti on nyt kokonaiset seitsemän kuukautta vanha ja tässä vaiheessa voi jo hieman hengähtää.
Tytön synnytys käynnistettiin neljä viikkoa etuajassa, kun historia on mitä se on. Lääketiede ei halunnut riskeerata kolmannen lapsen selittämätöntä kuolemaa.
Synnytys meni hyvin ja neiti oli pieni ja pirtsakka. Kuitenkin heti ensimmäisenä yönä neiti vietiin lastenosastolle sokeritippaan kun arvot heittelivät miten sattuu. Kaiken kokemani jälkeen sokeriarvot tuntuivat pieniltä ongelmilta.
Kuuden päivän sairaalajakson jälkeen päästiin kotiin kuumana elokuun sunnuntaina. Kaikki tuntui olevan kunnossa.
Viikko sairaalasta pääsyn jälkeen neidin tila romahti kolmessa tunnissa - käsi oli aivan veltto, syöminen loppui ja vauva inisi kuin pieni koiranpentu. Olin yksin vauvan kanssa kotona, mieheni oli kolmensadan kilometrin päässä muiden lapsien kanssa autossa tulossa kotiin.
Henki kurkussa kuunnellen vauvan vaivalloista hengitystä ajoin seitsemän kilometrin matkan kotoamme sairaalan päivystykseen. Sairaalassa meidät otti vastaan nuori kesätyöntekijä, jolla ei ollut kiire mihinkään. Onneksi olin etukäteen soittanut lastenosastolle ja pyysin hoitajaa hälyttämään paikalle siellä päivystävän lastenlääkärin. Sitten alkoi tapahtua.
Vauvani vietiin teho-osastolle intensiiviseen hoitoon tilan vakauttamiseksi. Tässä välissä soitin miehelleni sekavan puhelun vauvamme kunnon romahtamisesta. Hän koetti ajaa loppumatkan rauhassa samalla tiedostaen, että vauvan kuolema oli taas erittäin lähellä.
Lopulta muutaman tunnin jälkeen tilanne oli vakaa, mutta syy romahdukselle ei ollut selvinnyt. Sitä selviteltiin yhteensä kymmenen tuntia. Sinä aikana mieheni oli saapunut paikalla ja kävelimme yhdessä hermostuneesti ympäri sairaalan pitkiä käytäviä koettaen pitää ajatukset kirkkaina ja torjua muistot kahdesta samassa sairaalassa menetetystä vauvasta.
Vihdoin diagnoosi löytyi. Sydänvika. Neitin sikiöaikaisesta verenkierrosta sydämessä huolehtinut ductus/verisuoni oli umpeutunut, kuten sen pitääkin, mutta vauvan sydämen aorta oli epämuodostunut, liian kapea sekä ahtautunut. Veri ei pääsyt kiertämään sitä kautta. Lisäksi kammioden välissä oli iso reikä. Mitään näistä ei ollut huomattu raskaudenaikasissa lukuisissa ultrissa eikä myöskään vauvan syntymän jälkeisellä sairaalajaksolla.
Ainoa paikka missä tällaisia sydänvikoja hoidetaan on Helsingin Lastenklinikka. Joten neiti pääsi kahdentoista päivän ikäisenä lentämään lääkintälentokoneella vajaan viidensadan kilometrin matkan. Edessä oli erittäin vaikea avosydänleikkaus.

Jalkapallon autuaaksi tekevä vaikutus

Tänään ne alkavat - jalkapallon MM-kisat. Kai kaikki sen tiestivät? Mieheni ainakin katsoo tämän kuuluvan jokaisen yleissivistykseen ja aloittaa puheet naapurin yksinelävän naisihmisenkin kanssa lauseella "niin oletko muuten täällä vai mökillä loppuottelupäivänä?". Sillä aivan kaikkihan tietävät mistä on kyse ja koska loppuottelu on.
Itse olen tässä parinkymmenen vuoden aikana kehittynyt aikamoiseksi jalkapalloekpertiksi vähän niin kuin tahtomattanikin. Mutta kun jollain lailla suhdettamme ja perhe-elämäämme on rytmittänyt kyseinen laji aina Italian vuoden 1990 kisoista saakka, olen pakostakin oppinut yhtä sun toista. Niin ja sanottakoon, että tavatessamme ensi kerran rakkaan mieheni toinen lause taisi olla "niin, pelaan muuten futista ja toivun just polven ristisidevammasta". Olisi pitänyt jo siinä vaiheessa ymmärtää mitä tuleman pitää.
Eilen meille kuitenkin kehkeytyi erimielisyys lajin ansioista. Vihdoin 20 vuoden jälkeen minulla on tietotaitoa niin paljon, että voin argumentoida herralle varsin pätevästi ja perustellusti. Kaikki lähti siitä, että onko se nyt tosiaan vain ja ainoastaan hienoa ja loistavaa, kun FIFA on antanut kisat Etelä-Afrikan järjestettäväksi. FIFA on muuten kansainvälinen jalkapalloliitto, jos joku ei sitä tiennyt ;-)
Miehestäni asia on Etelä-Afrikalle aivan mahtava, koska jalkapallo ei tuo mukanaan, kun hyviä asiota, joista suurimpana positiivinen markkina-arvo kyseiselle valtiolle. Olen asiasta hieman eri mieltä.
Kyseessä on maa, joka on vajaan parinkymmenen vuoden ajan elänyt apartheidin jälkeistä elämää. Suuri osa aiemmin virallisesti sorretuista elää edelleen kamalassa köyhyydessä. Maassa, jossa hiv leviää jatkuvasti, eikä osa johtajista suostu myöntämään sen leviämistapaa, joten valistusta ei sallita. Jalkapallon MM-kisojen johdosta Johannesburgissa tuhansittain ihmisiä häädettiin kodeistaan tyhjyyteen, jotta kaupunkikuva saataisiin siistittyä kuukaudeksi keskiluokkaisia kisaturisteja varten.
Laittomia kisatavaroita kaupusteleville köyhille napsahtaa sellaiset sakot, että eivät ikinä pysty niitä maksamaan. Niin ja ne lailliset kisatavarat valmistettan Kiinassa suurten kansainvälisten yritysten toimeksiannoista ja rahat käärivät kaikkien tuntemat maailman arvokkaimmat tavara- ja tuotemerkit.
Etelä-Afrikka maksaa kisat ja FIFA sekä suuret tavaramerkit keräväät voitot televisiointioikeuksien ja virallisen kisakrääsän avulla. Millä tavoin tämä kaikki hyödyttää tavallista Etelä-Afrikan asukasta, joka on tämän kuukauden shown takia ilman asuntoa ja yhtä köyhä kuin aikaisemmin?
Mutta eihän FIFA mikään hyväntekeväisyysjärjestö ole, sanoo mieheni. Ei olekaan. Enhän minä sitä väitäkään. Mutta juuri siitä syystä on perusteetonta väittää, että jalkapallon MM kisat tekevät vain ja ainoastaa hyvää Etelä-Afrikalle. Kyse ei kuitenkaan ole autuaaksi tekevästä ihmeestä, vaan ainoastaan hyvin organisoidusta ja voittoa tuottavasta neljän vuoden välien järjestettävästäs spektaakkelista, jossa ainoa varma voittaja on FIFA.
Niin ja vielä. Tiedättekö missä olympialajissa on osallitujille asetettu yläikäraja? Kunigas jalkapallossa. Ja miksi? Ehkäpä siksi, etteivät ns. suuret tähdet pääsisi pelamaan olympialaisissa ja sitä kautta saattaisi itse MM-kisoijen huuma laantua. "Aivan loistavia" pelejä kun pääsisi seuraamaan muuallakin kun vain ja ainoastaa mm-kisoissa. Ja tällöin rahat keräisi olympiajärjestö, ei FIFA. Todella pyyteetöntä toimintaa :-)

Vanhemmuuden ja anteeksiannon vaikeus

Joissakin herätysliikkeissä on kuulemma periaateena se, että lapsien tulee antaa vanhemilleen aina anteeksi, riippumatta vanhemman teon laadusta. Aika armoton käytäntö lapsen kannalta. Ymmärrän kyllä, että tietyllä lailla kasvatuksen pitää perustua vanhempien kunnioittamiseen. Mutta entäs, jos vanhemmat yksinkertaisesti ovat täysin "metsässä" toimintansa kanssa. Kumpi painaa enemmän: kyseenalaistamaton kunnioituksen vaatiminen vai se, että vanhempana kohtaa oman inhimillisen rajoittuneisuuden virheineen ja "laskeutuu" tavallisen ihmisen tasolle?
Luulisi, että on helpompaa elää, jos pystyy myöntämään sen, ettei aina toimi oikein, vaan on altis virheille ja väärille ratkaisuille. Mikä siinä on pelottavaa, että astuu alas vanhemmuuden paremmuuden myytistä ja kohtaa oman rajoittuneisuuden.
Kuvittelisin, että on helpomi toimia, kun ymmärtää, ettei ole sen enempää tai vähempää kuin ihminen ja meillä kaikilla on omat hyvät ja huonot puolemme. Kun tämän tiedostaa on helpompi hengittää ja koettaa sovittaa tekonsa ja kantaa niiden seuraukset päästäkseen elämässä eteenpäin.
Jokainen lapsi huomaa jossain vaiheessa, ettei omat vanhemmat ole erehtymättömiä. He ovat altiita virheille ja väärille ratkaisuille siinä missä kaikki muutkin. Itse asiassa tämä tapahtuu jo varsin varhaisessa vaiheessa lapsen osalta. Tieto on loppujen lopuksi varsin helpottava. Yliluonnollisuutta ei ainakaan vanhemmuuden osalta ole olemassa.
Ongelmana on se, etteivät vanhemmat tunnu huomaavan sitä. He kuvittelevat, että pelkästään vanhemmuus tuo jotain selittämättömiä kykyjä ja kyseenalaistamatonta arvostusta ja tämä jatkuu läpi elämän. Näistä lähtökohdista on kovin vaikea elää sovussa itsensä ja ympäröivän maailman kanssa. On rankaa kuvitella olevansa oikeassa vain sen vuoksi, että on lapsensa vanhempi.
Ehkä kantani on tavallisuudesta poikkeava, koska olen itse menettänyt kaksi lasta. Ajattelen, että kun lapset ovat todellakin pelkkää lainaa vain, ei heidän kanssaan voi toimia ainoastaan tiukan auktoriteetin perusteella. Toki vanhemman tehtäviin kuuluu, olla se johon lapsi tukeutuu ja luottaa. Mutta ei tämän ihmisen tarvitse olla erehtymätön. Vanhemman kuuluu olla ihminen, joka pyrkii määrätietoisesti ohjamaan lasta oikeaan suuntaan ja opettamaan elämän pelisäännöt, silloin kun lapsi on vanhemmistaan vielä riippuvainen.
Kaikki tämä, jotta lapsen siivet kantavat tämän lähtiessä elämään "omaa" elämäänsä. Lapsen elämä on kuitenkin hänen omansa jo syntymästään saakka. Hän ei vanhempiaan valinnut ja on alkuaikoina vanhempien "armoilla". Saattaa kestää kauankin ennen kuin lapsi pystyy pyristelemään irti vääristyneestä lapsuudestaan, kohtamaan vanhempiensa virheet ja ryhtymään elämään omaa elämäänsä hänelle annetuista lähtökohdista. Vanhempien tulee pystyä päästämään irti lapsistaan ja myöntämään omat virheensä ja luoda sitä kautta lapsiinsa tasavertainen suhde.
Anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen ovat vaikeimpia asiota elämässä. Siksi niissä kiteytyykin inhimisyyden ydin. Se, joka tähän pystyy, saavuttaa yleensä elämässään johon ei elämäntaitokouluttajat kikkailluilaan pääse - sisäisen harmonian ja toisen ihmisen inhimillisyyden aidon kunnioituksen.

Kuolleista ja elävistä

Kuinka kauan kuolleet saavat vaikuttaa näkyvästi elämäämme? Onko oikea ja sallittu suruaika kirjoissa mainittu yksi vuosi? Mitäs sitten kun vuosi ei riitä? Kun kuolleet tulevat ja vaikuttavat elämään vielä senkin jälkeen. Onko niin, että sitten sen pitää tapahtua kaikessa hiljaisuudessa eikä sillä saa "kiusata" enää läheisiä ja tuttavia?
On kovin vaikea saada ketään ymmärtämään miltä tuntuu kun menettää lapsen, ehkä vielä vaikeampaa käsittää on, jos on menettänyt kaksi lasta. Itse olen sen asian suhteen luovuttanut. Ei ole minun missioni selittää selittämätöntä. Minulle riittää, että joudun elämään asian kanssa ja ajattelen, että muille riittää se, että he tietävät tämän ja asia saattaa "välillä" vaikuttaa tekemisiini. Luulin, että tämä totuudessa on tarpeeksi tietoa ihmisille.
Mutta jälleen kerran olin väärässä.
Siskoni sai pienen tyttövauvan. Se on hyvä asia. Erittäin hienoa ja kaunista. Kaiken jälkeen olen onnelinen hänen ja hänen avomiehensä puolesta. Miksi en olisi?
Ennen lapsen syntymää minulta pyydettiin lapselle tarvikkeita, vaunuja, sängyä, kantoreppua, pakkaspussia, lampaantaljaa yms. Annoin ne lainaksi. Ne ovat kuitenkin suht isoja hankintoja ja enkä itse niitä tarvitse. Ihan vaan selvennykseksi, kyseessä ei ole siskoni ensimmäinen lapsi, vaan kolmas. Joten ihan puhtaalta pöydältä ei sielläkään aloitettu.
Mutta, mutta...
Vauvan syntymän jälkeen minulta pyydettiin myös vauvalle vaatteita. Minulla on jäljellä vauvan vaatteista ne jotka olen erityisesti säästänyt. Ne joissa on jotain erityistä - hieman parempilaatuisia, muistoja herättäviä tai ehkä jonkun itsensä tekemiä.
Noin 80 % vaatteista olen laittanut eteenpäin ja ennen kuin laitoin vaatteet kiertoon kysyin siskoni mielipidettä. Hän sanoi, että "anna mennä vaan". Nyt siis minun olisi pitänyt luopua niistä vaatteista, jotka olin säästänyt ja joiden kaiken järjen olisi pitänyt mennä seuraavaksi, vuosi sitten kuolleelle, tyttärelleni.
Luonteen heikkotta kai, kun en suostunut. Ajattelin, että en halua nähdä näin läheistä pienokaista vaatteissa, jotka olin ajattelut aivan johonkin muuhun. Vaatteissa, joilla oli ja on minulle jotain merkitystä.
Miten vaatteilla voi olla jotain tunnearvoa, mutta näin kohdallani vain on. Tavarat on tavaroita, mutta vaatteet ovat vaikeampi juttu. Mietin, että on helpompaa kaikille, kun tämän osalta saa aloittaa puhtaalta pöydältä. Kuvittelin, että asia on sillä selvä.
Mutta, kun tulimme Italiasta, olivat vaatteet hävinneet komerostamme. Pöydällä oli vain lappu, että vaatteet on otettu. Siis vastoin pyyntöäni ja kysymättä kotiini oli menty ja haettu vaatteet - ilman keskustelua, ilman kysymättä, että sopiiko asia minulle. Selvennykseksi, että siskoni ei ollut itse vaatteita hakenut, vaan asialla oli toinen sukulaiseni.
Läheisteni mielestä kyseessä oli vanhat vauvanvaatteet eivätkä mitkään kuolleen vauvani vaatteet. Ehkäpä näin on jollain logiikalle, kuollut lapsenihan ei koskaan sisarustensa vanhoja vaateita saanut päällensä, jostain kumman syystä...
Minun on vaikea hyväksyä ajatusketjua, jonka mukaan siskoni vauvan syntymä, saisi aikaan sen, että minun menetykseni ei enää saa vaikuttaa käytöökseeni. Asiahan ilmaistiin minulle siten, että "miten voin olla antamatta vaatteita niitä tarvitsevalle vauvalle".
En tiedä, jotenkin kuvittelin, että minullakin on jotain sanottavaa asiaan, kyseessä oli kuitenkin minun lasteni vanhat vaatteet. Mutta lopputulos on nyt se, että minä olen itsekäs ilkimys, joka aiheutan käsittämättömällä käytökselläni mielipahaa läheisilleni. Minä, kun lievästi sanoen suutuin asiasta enkä pystynyt pitämään kiukkuani sisälläni.
Nyt eletään sitten sen totuuden kanssa, että minä olen käytökselläni loukannut ihmisiä ja minun pitäisi tekoani (=suuttumistani) katua. Eli siitä lähdetään. Selittämättömät ovat ihmisluonteen kiemurat ;-)

Lisää halpalento perhelomailua

Meidän halpalento perhelomailut jatkuu. Onneksi ehdittiin pois ennen tätä Islannin tulivuorenpurkausta. En edes viitsi kuvitella miten olisi päästy etelä-Euroopan ihanuudesta takaisin tänne kotosuomeen ratkiriemukkaan porukan kanssa joko autolla tai junalla.
Nyt kuitenkin olimme omatoimilomalla Italian Alpeilla. Paikan nimi oli Val de Ayas ja laskettelualueen Monte Rosa. Suosittelen paikkaa rinteiden ja hintatason perusteella. Esimerkiksi kahvi rinteessä maksoi euroa, kaakao tai oikeastaan hot chocolate, joka siis oli todellakin sulatettua suklaata, hieman päälle euron ja pizzat 7-10 euroa.
Ensimmäinen rouvashenkilö, jonka näimme rinteessä laski lipunmyynti pisteeseen 20 vuotta vahnat Rossingnolit jaloissaan. Silloin ajattelin, että vau, tämä on hyvä paikka, ei "tarvitse" hienostella vaatteeilla ja varusteilla, vaan voi yksinkertaisesti nauttia maisemista ja kauniista rinteistä.
Tietysti paikkaan pääsy on oma asiansa. Suomesta ei tiettävästi järjestetä pakettimatkoja näihin rinteisiin. Ruotsista ehkä, koska siellä täällä kuuli rakkaan naapurimaamme kieltä rinteissä ja varsinkin rinneravintoloissa. Saksaa ei kumma kyllä kuulunut yhtään, mutta sitä enemmän ranskaa ja tietysti kaikista eniten italiaa.
Me lensimme Bergamoon eli lähelle Milanoa. Ryanair oli tällä kertaa Tampereelta lähtiessä myöhässä, mutta muutoin kaikki sujui irlantilaisella tarkkuudella. Lensimme illalla, joten olimme hieman ennen yhtätoista Bergamossa. Sieltä vuokrasimme auton ja lähdimme ajamaan kohti Alppeja. Maisemista en osaa sanoa mitään, koska oli säkkipimeää. Onneksi oli navigaattori ja suht yksinkertaiset ajo-ohjeet Torinoon päin ja sieltä sitten pohjoiseen.
Kaikki meni hyvin siihen asti kun päästiin vuoristoon, missä majapaikamme olisi pitänyt sijaita. Kyseessähän oli kodinvaihtojärjestön kautta sovittu kämppä ja meillä oli osoite ja avain, joten mitään ongelmia ei pitäisi olla. Tietysti se, että asunnon omistaja oli juuri sillä hetkellä matkalla Nepalissa eikä kännykän päässä tavoitettavissa hieman epäilytti. Mutta reipas ja avoin mieli on matkustaessa tärkeää...
Mutta navigaattorin ymmärrys loppui Italian vuoristossa. Se pyöri kuin väkkärä ja ilmoitti vähän väliä, että olemme saavutaneet määränpäämme, vaikka ympärillä ei näkynyt kuin lampaita ja muutama lahonnut lato. Toisaalta alkoi jo vähitellen tuntua, että tähänhän tämäkin matka nyt sitten päättyi - keskelle "ei yhtään mitään" -aluetta.
Lisäksi kahden aikaan yöllä ei yksikään signor tai signorina ole hereillä. Pieniä vuoristokyliä oli vieri vieressä ja totesimme, että taitaa olla 80 % loma-asuntoja ja kausi lopuillaan, joten kylien väkimäärä ei ollut kovinkaan suuri, joten mistään ei voinut kysyä tietä.
Siinä sitten harhailimme keskellä yötä pitkin vuoristoa eikä annettua osoitetta löytynyt pilkkopimeässä mistään. Ja ihan vain tiedoksi, italialaisten vuoristokylien katujen numerointi ja logiikka on hieman erilaista kuin täällä järjestäytyneessä Suomessa. Italiassa logiikka on se, ettei sitä ole.
Pikkasen alkoi olemaan pientä hermostumisen merkkiä ilmassa, kun takapenkin kolmikko alkoi heräillä yöhorroksestaan eikä meillä ollut mitään paikkaa mihin asettua yöksi.
Tämä oli taas yhtä Amazing Race-menoa. Lopulta minulta loppui kärsivällisyys ja ajoimme naapurikylään katsomaan, josko yksikään hotelli olisi auki. Hotellejahan paikassa oli, mutta ikkunaluukut ja ovet olivat tiukasti säpissä eikä kukaan kolkuttaessa avannut.
Lopulta löysimme yhden hotellin, jonka vastaanotossa paloi lamppu. Ei muutakuin kurvaus pihaan ja aneleva ilme kasvoille - tarttis saada yöpaikka.
Ja löytyihän se, viiden tähden hotellin suurin sviitti. Lapsia kun on kolme niin niitähän ei mihinkään pieneen huoneeseen tungeta. Tämä on siis italialaista ajattelua. Minähän olisin nukkunut vaikka vaatekomerossa.
Siellä sitten vietimme muutaman loppuyön tunnin, nautimme aamiaista ja lähdimme aamun valossa etsimään varsinaista majapaikkaamme. Ja löytyihän se. Mutta ei ollenkaan sieltä missä se suomalaisen logiikan mukaan olisi pitänyt olla. Ja kauniiltahan se näytti noin kevätauringossa ja päivänvalossa ja tulipahan tutustuttua Italian hotelliston parhaimmistoon. Ihan vaan puolipakosta :-)

Sairastelukierre

Ensimmäinen ja vanhin kun sairastui vesirokkoon näppylöitä ilmaantui kohtuullinen määrä hieman joka puolelle kehoa. Rakkuloita löytyi jopa suusta. Ja tuska ja valitus oli kovaa. Taisi koko naapuristo tietää, että neiti 11 v on nyt sairastunut ja valituksen määrästä olisi voinut kuvitella kyseessä olevan kovinkin vakava tauti.
No, onneksi siitä selvittiin. Joten ei muuta kuin odottamaan seuraavaa aaltoa.
Kaksi viikkoa ja kolmevuotias sai kuumeen ja aivan hirveän yskän. Köhiminen kuullosti siltä kuin keuhkot olisivat lähteneet irti ja siinä metelissä ei nukkunut kyllä kukaan muu kuin potilas itse.
Yskimisen välissä koetin etsiä rakkuloita pikkumiehen kehosta. Ei meinannut löytyä. Lopulta jo ajettelin, että kyseessä onkin jokin flunssa ehkäpä tuo pahamaineinen sikainfluenssa. Kiikutin jopa pojan lääkärin, jotta kuuntelisivat keuhkot, kun tuntui, että ne pian tulisivat yskimällä ulos. Mutta potilaasta ei löytynyt mitään vikaa. Ei tietenkään kaivonpohjalta tuleva yskähän on kolmevuotiaalle ihan normaalia...
Viimein löysin kokonaiset kolme rakkulaa. Kaksi selästä ja yhden korvan takaa. Ne olivat aluksi niin pieniä, että olisin tarvinnut suurennuslasin nähdäkseni paremmin. Mutta kyllä ne vesirokon näppylöitä olivat. Kehittyivät ja katosivat samalla lailla kuin 11 v:n näppylät. Eivät kuitenkaan kutisseet eivätkä paljon menoa haitanneet. Joten kolmen rakkulan vesirokko on sairastettu.
Nyt sitten on keskimmäisen vuoro. Ja nyt näppylöitä on niin paljon, että hyvä kun löytää tytön niiden alta. Ja totta kai ne kutiavat, mutta valituksen määrä on pientä verrattuna ensimmäiseen potilaaseen. Neiti 7 v vaan puree hammasta yhteen ja on suht hiljaa.
Taitaa olla luonnekysymys. Tämä neiti kun ei paljon kätensä murtumistakaan itkenyt. Kunhan vaan hieman valitteli, että särkee rannetta. No ei kai sitä paljon särkenyt, kun molemmat ranneluut olivat murtuneet ja kämmen "roikkui" omituisesti ranteen kohdalta. Kaikki on niin suhteellista...
Ja jotta ei olisi liian helppoa, niin meidän lemmikiltä. Kissaherra 10 kk:lta oli jokin kaveri koettanut puraista hännän irti. "Ihan niinkuin Pekka Töpöhännässä", tokaisi herra 3 v.
Aivan niin. Joten ei muuta kuin kissa eläinlääkäriin. Häntä parturoitiin, tikattiin ja kissa antibioottikuurille. Kuulemma pari päivää vielä niin eläinlääkärin mukaan kissa olisi tosiaan jouduttu muuttamaan Pekka Töpöhännäksi.
Nyt häntä säästyi, mutta herran arvokkuus ilmeisesti hieman katosi häntäkarvojen myötä, kun ei suostu kuonoansa ulos laittamaan...
Enää ei sitten olekaan jäljellä kun minun tai mieheni sairastuminen. Sitä odotellessa toivottavasti säät lämpenee niin voin "heittää" kissan ulos, ennen kuin se on tuhonnut kaiken irtaimiston ollessaan virtaa täynnä sisällä...