Jalkapallon autuaaksi tekevä vaikutus

Tänään ne alkavat - jalkapallon MM-kisat. Kai kaikki sen tiestivät? Mieheni ainakin katsoo tämän kuuluvan jokaisen yleissivistykseen ja aloittaa puheet naapurin yksinelävän naisihmisenkin kanssa lauseella "niin oletko muuten täällä vai mökillä loppuottelupäivänä?". Sillä aivan kaikkihan tietävät mistä on kyse ja koska loppuottelu on.
Itse olen tässä parinkymmenen vuoden aikana kehittynyt aikamoiseksi jalkapalloekpertiksi vähän niin kuin tahtomattanikin. Mutta kun jollain lailla suhdettamme ja perhe-elämäämme on rytmittänyt kyseinen laji aina Italian vuoden 1990 kisoista saakka, olen pakostakin oppinut yhtä sun toista. Niin ja sanottakoon, että tavatessamme ensi kerran rakkaan mieheni toinen lause taisi olla "niin, pelaan muuten futista ja toivun just polven ristisidevammasta". Olisi pitänyt jo siinä vaiheessa ymmärtää mitä tuleman pitää.
Eilen meille kuitenkin kehkeytyi erimielisyys lajin ansioista. Vihdoin 20 vuoden jälkeen minulla on tietotaitoa niin paljon, että voin argumentoida herralle varsin pätevästi ja perustellusti. Kaikki lähti siitä, että onko se nyt tosiaan vain ja ainoastaan hienoa ja loistavaa, kun FIFA on antanut kisat Etelä-Afrikan järjestettäväksi. FIFA on muuten kansainvälinen jalkapalloliitto, jos joku ei sitä tiennyt ;-)
Miehestäni asia on Etelä-Afrikalle aivan mahtava, koska jalkapallo ei tuo mukanaan, kun hyviä asiota, joista suurimpana positiivinen markkina-arvo kyseiselle valtiolle. Olen asiasta hieman eri mieltä.
Kyseessä on maa, joka on vajaan parinkymmenen vuoden ajan elänyt apartheidin jälkeistä elämää. Suuri osa aiemmin virallisesti sorretuista elää edelleen kamalassa köyhyydessä. Maassa, jossa hiv leviää jatkuvasti, eikä osa johtajista suostu myöntämään sen leviämistapaa, joten valistusta ei sallita. Jalkapallon MM-kisojen johdosta Johannesburgissa tuhansittain ihmisiä häädettiin kodeistaan tyhjyyteen, jotta kaupunkikuva saataisiin siistittyä kuukaudeksi keskiluokkaisia kisaturisteja varten.
Laittomia kisatavaroita kaupusteleville köyhille napsahtaa sellaiset sakot, että eivät ikinä pysty niitä maksamaan. Niin ja ne lailliset kisatavarat valmistettan Kiinassa suurten kansainvälisten yritysten toimeksiannoista ja rahat käärivät kaikkien tuntemat maailman arvokkaimmat tavara- ja tuotemerkit.
Etelä-Afrikka maksaa kisat ja FIFA sekä suuret tavaramerkit keräväät voitot televisiointioikeuksien ja virallisen kisakrääsän avulla. Millä tavoin tämä kaikki hyödyttää tavallista Etelä-Afrikan asukasta, joka on tämän kuukauden shown takia ilman asuntoa ja yhtä köyhä kuin aikaisemmin?
Mutta eihän FIFA mikään hyväntekeväisyysjärjestö ole, sanoo mieheni. Ei olekaan. Enhän minä sitä väitäkään. Mutta juuri siitä syystä on perusteetonta väittää, että jalkapallon MM kisat tekevät vain ja ainoastaa hyvää Etelä-Afrikalle. Kyse ei kuitenkaan ole autuaaksi tekevästä ihmeestä, vaan ainoastaan hyvin organisoidusta ja voittoa tuottavasta neljän vuoden välien järjestettävästäs spektaakkelista, jossa ainoa varma voittaja on FIFA.
Niin ja vielä. Tiedättekö missä olympialajissa on osallitujille asetettu yläikäraja? Kunigas jalkapallossa. Ja miksi? Ehkäpä siksi, etteivät ns. suuret tähdet pääsisi pelamaan olympialaisissa ja sitä kautta saattaisi itse MM-kisoijen huuma laantua. "Aivan loistavia" pelejä kun pääsisi seuraamaan muuallakin kun vain ja ainoastaa mm-kisoissa. Ja tällöin rahat keräisi olympiajärjestö, ei FIFA. Todella pyyteetöntä toimintaa :-)

Vanhemmuuden ja anteeksiannon vaikeus

Joissakin herätysliikkeissä on kuulemma periaateena se, että lapsien tulee antaa vanhemilleen aina anteeksi, riippumatta vanhemman teon laadusta. Aika armoton käytäntö lapsen kannalta. Ymmärrän kyllä, että tietyllä lailla kasvatuksen pitää perustua vanhempien kunnioittamiseen. Mutta entäs, jos vanhemmat yksinkertaisesti ovat täysin "metsässä" toimintansa kanssa. Kumpi painaa enemmän: kyseenalaistamaton kunnioituksen vaatiminen vai se, että vanhempana kohtaa oman inhimillisen rajoittuneisuuden virheineen ja "laskeutuu" tavallisen ihmisen tasolle?
Luulisi, että on helpompaa elää, jos pystyy myöntämään sen, ettei aina toimi oikein, vaan on altis virheille ja väärille ratkaisuille. Mikä siinä on pelottavaa, että astuu alas vanhemmuuden paremmuuden myytistä ja kohtaa oman rajoittuneisuuden.
Kuvittelisin, että on helpomi toimia, kun ymmärtää, ettei ole sen enempää tai vähempää kuin ihminen ja meillä kaikilla on omat hyvät ja huonot puolemme. Kun tämän tiedostaa on helpompi hengittää ja koettaa sovittaa tekonsa ja kantaa niiden seuraukset päästäkseen elämässä eteenpäin.
Jokainen lapsi huomaa jossain vaiheessa, ettei omat vanhemmat ole erehtymättömiä. He ovat altiita virheille ja väärille ratkaisuille siinä missä kaikki muutkin. Itse asiassa tämä tapahtuu jo varsin varhaisessa vaiheessa lapsen osalta. Tieto on loppujen lopuksi varsin helpottava. Yliluonnollisuutta ei ainakaan vanhemmuuden osalta ole olemassa.
Ongelmana on se, etteivät vanhemmat tunnu huomaavan sitä. He kuvittelevat, että pelkästään vanhemmuus tuo jotain selittämättömiä kykyjä ja kyseenalaistamatonta arvostusta ja tämä jatkuu läpi elämän. Näistä lähtökohdista on kovin vaikea elää sovussa itsensä ja ympäröivän maailman kanssa. On rankaa kuvitella olevansa oikeassa vain sen vuoksi, että on lapsensa vanhempi.
Ehkä kantani on tavallisuudesta poikkeava, koska olen itse menettänyt kaksi lasta. Ajattelen, että kun lapset ovat todellakin pelkkää lainaa vain, ei heidän kanssaan voi toimia ainoastaan tiukan auktoriteetin perusteella. Toki vanhemman tehtäviin kuuluu, olla se johon lapsi tukeutuu ja luottaa. Mutta ei tämän ihmisen tarvitse olla erehtymätön. Vanhemman kuuluu olla ihminen, joka pyrkii määrätietoisesti ohjamaan lasta oikeaan suuntaan ja opettamaan elämän pelisäännöt, silloin kun lapsi on vanhemmistaan vielä riippuvainen.
Kaikki tämä, jotta lapsen siivet kantavat tämän lähtiessä elämään "omaa" elämäänsä. Lapsen elämä on kuitenkin hänen omansa jo syntymästään saakka. Hän ei vanhempiaan valinnut ja on alkuaikoina vanhempien "armoilla". Saattaa kestää kauankin ennen kuin lapsi pystyy pyristelemään irti vääristyneestä lapsuudestaan, kohtamaan vanhempiensa virheet ja ryhtymään elämään omaa elämäänsä hänelle annetuista lähtökohdista. Vanhempien tulee pystyä päästämään irti lapsistaan ja myöntämään omat virheensä ja luoda sitä kautta lapsiinsa tasavertainen suhde.
Anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen ovat vaikeimpia asiota elämässä. Siksi niissä kiteytyykin inhimisyyden ydin. Se, joka tähän pystyy, saavuttaa yleensä elämässään johon ei elämäntaitokouluttajat kikkailluilaan pääse - sisäisen harmonian ja toisen ihmisen inhimillisyyden aidon kunnioituksen.

Kuolleista ja elävistä

Kuinka kauan kuolleet saavat vaikuttaa näkyvästi elämäämme? Onko oikea ja sallittu suruaika kirjoissa mainittu yksi vuosi? Mitäs sitten kun vuosi ei riitä? Kun kuolleet tulevat ja vaikuttavat elämään vielä senkin jälkeen. Onko niin, että sitten sen pitää tapahtua kaikessa hiljaisuudessa eikä sillä saa "kiusata" enää läheisiä ja tuttavia?
On kovin vaikea saada ketään ymmärtämään miltä tuntuu kun menettää lapsen, ehkä vielä vaikeampaa käsittää on, jos on menettänyt kaksi lasta. Itse olen sen asian suhteen luovuttanut. Ei ole minun missioni selittää selittämätöntä. Minulle riittää, että joudun elämään asian kanssa ja ajattelen, että muille riittää se, että he tietävät tämän ja asia saattaa "välillä" vaikuttaa tekemisiini. Luulin, että tämä totuudessa on tarpeeksi tietoa ihmisille.
Mutta jälleen kerran olin väärässä.
Siskoni sai pienen tyttövauvan. Se on hyvä asia. Erittäin hienoa ja kaunista. Kaiken jälkeen olen onnelinen hänen ja hänen avomiehensä puolesta. Miksi en olisi?
Ennen lapsen syntymää minulta pyydettiin lapselle tarvikkeita, vaunuja, sängyä, kantoreppua, pakkaspussia, lampaantaljaa yms. Annoin ne lainaksi. Ne ovat kuitenkin suht isoja hankintoja ja enkä itse niitä tarvitse. Ihan vaan selvennykseksi, kyseessä ei ole siskoni ensimmäinen lapsi, vaan kolmas. Joten ihan puhtaalta pöydältä ei sielläkään aloitettu.
Mutta, mutta...
Vauvan syntymän jälkeen minulta pyydettiin myös vauvalle vaatteita. Minulla on jäljellä vauvan vaatteista ne jotka olen erityisesti säästänyt. Ne joissa on jotain erityistä - hieman parempilaatuisia, muistoja herättäviä tai ehkä jonkun itsensä tekemiä.
Noin 80 % vaatteista olen laittanut eteenpäin ja ennen kuin laitoin vaatteet kiertoon kysyin siskoni mielipidettä. Hän sanoi, että "anna mennä vaan". Nyt siis minun olisi pitänyt luopua niistä vaatteista, jotka olin säästänyt ja joiden kaiken järjen olisi pitänyt mennä seuraavaksi, vuosi sitten kuolleelle, tyttärelleni.
Luonteen heikkotta kai, kun en suostunut. Ajattelin, että en halua nähdä näin läheistä pienokaista vaatteissa, jotka olin ajattelut aivan johonkin muuhun. Vaatteissa, joilla oli ja on minulle jotain merkitystä.
Miten vaatteilla voi olla jotain tunnearvoa, mutta näin kohdallani vain on. Tavarat on tavaroita, mutta vaatteet ovat vaikeampi juttu. Mietin, että on helpompaa kaikille, kun tämän osalta saa aloittaa puhtaalta pöydältä. Kuvittelin, että asia on sillä selvä.
Mutta, kun tulimme Italiasta, olivat vaatteet hävinneet komerostamme. Pöydällä oli vain lappu, että vaatteet on otettu. Siis vastoin pyyntöäni ja kysymättä kotiini oli menty ja haettu vaatteet - ilman keskustelua, ilman kysymättä, että sopiiko asia minulle. Selvennykseksi, että siskoni ei ollut itse vaatteita hakenut, vaan asialla oli toinen sukulaiseni.
Läheisteni mielestä kyseessä oli vanhat vauvanvaatteet eivätkä mitkään kuolleen vauvani vaatteet. Ehkäpä näin on jollain logiikalle, kuollut lapsenihan ei koskaan sisarustensa vanhoja vaateita saanut päällensä, jostain kumman syystä...
Minun on vaikea hyväksyä ajatusketjua, jonka mukaan siskoni vauvan syntymä, saisi aikaan sen, että minun menetykseni ei enää saa vaikuttaa käytöökseeni. Asiahan ilmaistiin minulle siten, että "miten voin olla antamatta vaatteita niitä tarvitsevalle vauvalle".
En tiedä, jotenkin kuvittelin, että minullakin on jotain sanottavaa asiaan, kyseessä oli kuitenkin minun lasteni vanhat vaatteet. Mutta lopputulos on nyt se, että minä olen itsekäs ilkimys, joka aiheutan käsittämättömällä käytökselläni mielipahaa läheisilleni. Minä, kun lievästi sanoen suutuin asiasta enkä pystynyt pitämään kiukkuani sisälläni.
Nyt eletään sitten sen totuuden kanssa, että minä olen käytökselläni loukannut ihmisiä ja minun pitäisi tekoani (=suuttumistani) katua. Eli siitä lähdetään. Selittämättömät ovat ihmisluonteen kiemurat ;-)

Lisää halpalento perhelomailua

Meidän halpalento perhelomailut jatkuu. Onneksi ehdittiin pois ennen tätä Islannin tulivuorenpurkausta. En edes viitsi kuvitella miten olisi päästy etelä-Euroopan ihanuudesta takaisin tänne kotosuomeen ratkiriemukkaan porukan kanssa joko autolla tai junalla.
Nyt kuitenkin olimme omatoimilomalla Italian Alpeilla. Paikan nimi oli Val de Ayas ja laskettelualueen Monte Rosa. Suosittelen paikkaa rinteiden ja hintatason perusteella. Esimerkiksi kahvi rinteessä maksoi euroa, kaakao tai oikeastaan hot chocolate, joka siis oli todellakin sulatettua suklaata, hieman päälle euron ja pizzat 7-10 euroa.
Ensimmäinen rouvashenkilö, jonka näimme rinteessä laski lipunmyynti pisteeseen 20 vuotta vahnat Rossingnolit jaloissaan. Silloin ajattelin, että vau, tämä on hyvä paikka, ei "tarvitse" hienostella vaatteeilla ja varusteilla, vaan voi yksinkertaisesti nauttia maisemista ja kauniista rinteistä.
Tietysti paikkaan pääsy on oma asiansa. Suomesta ei tiettävästi järjestetä pakettimatkoja näihin rinteisiin. Ruotsista ehkä, koska siellä täällä kuuli rakkaan naapurimaamme kieltä rinteissä ja varsinkin rinneravintoloissa. Saksaa ei kumma kyllä kuulunut yhtään, mutta sitä enemmän ranskaa ja tietysti kaikista eniten italiaa.
Me lensimme Bergamoon eli lähelle Milanoa. Ryanair oli tällä kertaa Tampereelta lähtiessä myöhässä, mutta muutoin kaikki sujui irlantilaisella tarkkuudella. Lensimme illalla, joten olimme hieman ennen yhtätoista Bergamossa. Sieltä vuokrasimme auton ja lähdimme ajamaan kohti Alppeja. Maisemista en osaa sanoa mitään, koska oli säkkipimeää. Onneksi oli navigaattori ja suht yksinkertaiset ajo-ohjeet Torinoon päin ja sieltä sitten pohjoiseen.
Kaikki meni hyvin siihen asti kun päästiin vuoristoon, missä majapaikamme olisi pitänyt sijaita. Kyseessähän oli kodinvaihtojärjestön kautta sovittu kämppä ja meillä oli osoite ja avain, joten mitään ongelmia ei pitäisi olla. Tietysti se, että asunnon omistaja oli juuri sillä hetkellä matkalla Nepalissa eikä kännykän päässä tavoitettavissa hieman epäilytti. Mutta reipas ja avoin mieli on matkustaessa tärkeää...
Mutta navigaattorin ymmärrys loppui Italian vuoristossa. Se pyöri kuin väkkärä ja ilmoitti vähän väliä, että olemme saavutaneet määränpäämme, vaikka ympärillä ei näkynyt kuin lampaita ja muutama lahonnut lato. Toisaalta alkoi jo vähitellen tuntua, että tähänhän tämäkin matka nyt sitten päättyi - keskelle "ei yhtään mitään" -aluetta.
Lisäksi kahden aikaan yöllä ei yksikään signor tai signorina ole hereillä. Pieniä vuoristokyliä oli vieri vieressä ja totesimme, että taitaa olla 80 % loma-asuntoja ja kausi lopuillaan, joten kylien väkimäärä ei ollut kovinkaan suuri, joten mistään ei voinut kysyä tietä.
Siinä sitten harhailimme keskellä yötä pitkin vuoristoa eikä annettua osoitetta löytynyt pilkkopimeässä mistään. Ja ihan vain tiedoksi, italialaisten vuoristokylien katujen numerointi ja logiikka on hieman erilaista kuin täällä järjestäytyneessä Suomessa. Italiassa logiikka on se, ettei sitä ole.
Pikkasen alkoi olemaan pientä hermostumisen merkkiä ilmassa, kun takapenkin kolmikko alkoi heräillä yöhorroksestaan eikä meillä ollut mitään paikkaa mihin asettua yöksi.
Tämä oli taas yhtä Amazing Race-menoa. Lopulta minulta loppui kärsivällisyys ja ajoimme naapurikylään katsomaan, josko yksikään hotelli olisi auki. Hotellejahan paikassa oli, mutta ikkunaluukut ja ovet olivat tiukasti säpissä eikä kukaan kolkuttaessa avannut.
Lopulta löysimme yhden hotellin, jonka vastaanotossa paloi lamppu. Ei muutakuin kurvaus pihaan ja aneleva ilme kasvoille - tarttis saada yöpaikka.
Ja löytyihän se, viiden tähden hotellin suurin sviitti. Lapsia kun on kolme niin niitähän ei mihinkään pieneen huoneeseen tungeta. Tämä on siis italialaista ajattelua. Minähän olisin nukkunut vaikka vaatekomerossa.
Siellä sitten vietimme muutaman loppuyön tunnin, nautimme aamiaista ja lähdimme aamun valossa etsimään varsinaista majapaikkaamme. Ja löytyihän se. Mutta ei ollenkaan sieltä missä se suomalaisen logiikan mukaan olisi pitänyt olla. Ja kauniiltahan se näytti noin kevätauringossa ja päivänvalossa ja tulipahan tutustuttua Italian hotelliston parhaimmistoon. Ihan vaan puolipakosta :-)

Sairastelukierre

Ensimmäinen ja vanhin kun sairastui vesirokkoon näppylöitä ilmaantui kohtuullinen määrä hieman joka puolelle kehoa. Rakkuloita löytyi jopa suusta. Ja tuska ja valitus oli kovaa. Taisi koko naapuristo tietää, että neiti 11 v on nyt sairastunut ja valituksen määrästä olisi voinut kuvitella kyseessä olevan kovinkin vakava tauti.
No, onneksi siitä selvittiin. Joten ei muuta kuin odottamaan seuraavaa aaltoa.
Kaksi viikkoa ja kolmevuotias sai kuumeen ja aivan hirveän yskän. Köhiminen kuullosti siltä kuin keuhkot olisivat lähteneet irti ja siinä metelissä ei nukkunut kyllä kukaan muu kuin potilas itse.
Yskimisen välissä koetin etsiä rakkuloita pikkumiehen kehosta. Ei meinannut löytyä. Lopulta jo ajettelin, että kyseessä onkin jokin flunssa ehkäpä tuo pahamaineinen sikainfluenssa. Kiikutin jopa pojan lääkärin, jotta kuuntelisivat keuhkot, kun tuntui, että ne pian tulisivat yskimällä ulos. Mutta potilaasta ei löytynyt mitään vikaa. Ei tietenkään kaivonpohjalta tuleva yskähän on kolmevuotiaalle ihan normaalia...
Viimein löysin kokonaiset kolme rakkulaa. Kaksi selästä ja yhden korvan takaa. Ne olivat aluksi niin pieniä, että olisin tarvinnut suurennuslasin nähdäkseni paremmin. Mutta kyllä ne vesirokon näppylöitä olivat. Kehittyivät ja katosivat samalla lailla kuin 11 v:n näppylät. Eivät kuitenkaan kutisseet eivätkä paljon menoa haitanneet. Joten kolmen rakkulan vesirokko on sairastettu.
Nyt sitten on keskimmäisen vuoro. Ja nyt näppylöitä on niin paljon, että hyvä kun löytää tytön niiden alta. Ja totta kai ne kutiavat, mutta valituksen määrä on pientä verrattuna ensimmäiseen potilaaseen. Neiti 7 v vaan puree hammasta yhteen ja on suht hiljaa.
Taitaa olla luonnekysymys. Tämä neiti kun ei paljon kätensä murtumistakaan itkenyt. Kunhan vaan hieman valitteli, että särkee rannetta. No ei kai sitä paljon särkenyt, kun molemmat ranneluut olivat murtuneet ja kämmen "roikkui" omituisesti ranteen kohdalta. Kaikki on niin suhteellista...
Ja jotta ei olisi liian helppoa, niin meidän lemmikiltä. Kissaherra 10 kk:lta oli jokin kaveri koettanut puraista hännän irti. "Ihan niinkuin Pekka Töpöhännässä", tokaisi herra 3 v.
Aivan niin. Joten ei muuta kuin kissa eläinlääkäriin. Häntä parturoitiin, tikattiin ja kissa antibioottikuurille. Kuulemma pari päivää vielä niin eläinlääkärin mukaan kissa olisi tosiaan jouduttu muuttamaan Pekka Töpöhännäksi.
Nyt häntä säästyi, mutta herran arvokkuus ilmeisesti hieman katosi häntäkarvojen myötä, kun ei suostu kuonoansa ulos laittamaan...
Enää ei sitten olekaan jäljellä kun minun tai mieheni sairastuminen. Sitä odotellessa toivottavasti säät lämpenee niin voin "heittää" kissan ulos, ennen kuin se on tuhonnut kaiken irtaimiston ollessaan virtaa täynnä sisällä...

Vesirokon värittämä elämä

Vanhin tyttäremme sairastui vesirokkoon. Kaikki alkoi parin päivän kuumeesta ja juuri kuin olin huokaisemassa helpotuksesta vatsanseutu värittyi punaisista näppylöistä. Sitten vaan arvuuteltiin hetki lääkärikirjan kanssa mistä rokosta on kysymys. Poissuljentamenetelmällä päädyttiin vesirokkoon.
Voi kauheta kuinka kipeä 11-vuotias voikin olla. Tosiasia on, ettei neiti pahemmin ole elämänsä aikana sairastanut. Näistä meikäläisen jälkeläisistä on tämä tapaus ollut ehdottomasti tervein eikä koko koulu-uransa aikana ole montaa päivää sairauden takia ollut opinahjosta poissa.
Nyt neiti sitten kituuttaa kotona. Kuume on poissa, mutta näppylät ja armoton kutitus on jäljellä. Vielä todennäköisesti pari päivää tätä ihanuutta kestää. On nimittäin tosi rankkaa tuo kotona olo, kun kaikki muut lähtevät kouluun, kerhoon ja töihin ja itse joutuu jäämään kotiin.
Ei auta vaikka saa katsoa filmejä ja lukea kirjoja ihan rauhassa. Kaikki on vaan niin kovin syvältä ja epäreilua. Ja tietysti vaikeinta asiassa on, ettei saa fyysisesti rasittaa itseään, vaan pitää pitäytyä ihan rauhallisissa tekemisissä. Se tarkoittaa, että kaikenlaiset kärrynpyörät ja käsilläseisonnat ovat kiellettyjä. Eli kun tyttö normaalisti on enemmän väärinpäin kuin oikeinpäin kotona, niin nyt pitäisi pysyä jalat maassa ihan konkreettisesti.
Ja se on hankalaa, suorastaan epäoikeudenmukaista ja kuulemma jopa ihmisoikeuksien vastaista. Sen siitä saa, kun on kertonut lapsilleen jokaisen ihmisen perustavaa laatua olevista oikeuksita.
Nyt sitten ei enää odoteta kuin junioreiden sairastumista ja toivotaan, että se oli juuri vesirokko, jonka itse sairastin 12-vuotiaana, koska tuskinpa kukaan jaksaa minun valitustani kuunella, jos sairastun...

Matka-apteekki

Siivosin juuri vessan ja sieltä löytyi puoliksi täynnä olevia pussukoita, joista osa on ollut mukana matkoillamme. Sisältö sinänsä on ihan normaalia matkavarautumista: särkylääkettä, desinfiointiainetta, laastareita, pahoinvointilääkettä ja nenätippoja.
Mitään niistä ei koskaan ole tarvittu, kun olemme olleet matkalla lastemme kanssa. Mutta yleinen sääntöhän on, että jollei näitä tavaroita ole mukana, niin niitä varmasti tarvitse saman tien, kun on rakkaan kotimaansa taakseen jättänyt.
Itse asiassa on suht ihmeellistä, ettei kukaan lapsistamme ole sairastunut pahemmin kertakaan matkoillamme, vaikka bakteerikanta on joka paikassa erilainen. Emmehän toki ole olleet siisteyden kannalta missään kovinkaan haastavissa paikoissa, vaan ainoastaan sivistyneen Euroopan kamaralla. Ja jos unionin luojien tavoitteita on uskominen, niin tarkoitushan onkin, että koko Euroopan kamara olisi yhtä suurta kotimaata siten, ettei huomaisi milloin rajan toiseen kulttuuriin ylittää.
No, tämä tavoitteen toteutuminen on vielä suht kaukainen ajatus, mutta sitä kohti ilmeisesti ollaan menossa.
Toista oli silloin kuin reilasimme mieheni kanssa junalla ympäri Eurooppaa. Berliinin muurin perintö painoi vahvasti Saksan kamaralla ja Trabantit saastuttivat entisen Länsi-Berliinin katuja. Tsekkoslovakian (jep, se oli vielä silloin yksi valtio) ravintoloissa oli tarjolla tasan yhtä ruokalajia, jonkinlaisia porsaankyljyksiä perunamuhennoksella. Ruokalista tosin oli monta sivua, mutta muuta ei kielitaidottomalta tarjoilijalta nälkäisille matkalaisille herunut.
Ja silloinen matka-apteekki, arvatkaapa mistä se koostui...
Kolmesta erilaisesta polvi/lihasvoiteesta, oli Mobilaattia, Voltarea ja jotain kolmatta F:llä alkaavaa ihmetöhnää. Jalkapalloilijan lihaksista ja monta kertaa operoiduista polvista, kun ei tiennyt, miten ne rinkkamatkailun rasituksia kestäisivät, joten oli suojattava kalleimpansa. Niillä, kun saattoi vielä seuraavana kautena muutaman ylimääräisen markan ansaita.
Näillä pärjättiin ja samalla kun syötiin mitä ihmeellisimpiä unkarilaisia lihasörsseleitä ja muita Itä-euroopan herkkuja. Ehkä ruoan kanssa tarjottu vodka hoiteli suurimmat bakteerikanta ongelmat silloin.
Joko sitä nyt on tullut viisaammaksi tai yksinkertaisesti tylsemmäksi, kun nykyään varautuu ihan muunlaisiin ongelmiin. Pelkän polvivoiteen avulla kun ei meinaa uskaltaa edes Lappiin laskettelemaan...

Mystinen paristolaatikko

Meillä on kotona kokonainen kenkälaatikollinen pattereita. Siis aivan tavallisia ja eri kokoisia pattereita. Löytyy AAA:ta, AAAA:ta, kaksinapaisia paristoja jne. Nämä energialähteet eivät ole myyntikoteloissaan, vaan sikin sokin onnellisessa sotkussa vanhassa pahvilootassa. Mitäs kummallista tässä on ajattelee joku?
Ei kai sinänsä mitään. Ongelmahan on siinä, että pattereista on mahdotonta sanoa, missä on vielä virtaa ja missä ei, mitkä ovat käyttämättömiä ja mitkä uusia. Miehelläni ei nimittäin ole tapana heittää vanhoja pattereita pois (eikä muuten mitään muutakaan vanhaa, vaikka ei hän mikään sodanaikainen lapsi ole).
Hän säästää ne tarkoituksenaan jossain vaiheessa ladata ne uudelleen. Tämä lataaminen voi tapahtua seinäpattereiden tai takan päällä tai ihan sitä varten ostetussa laturissa. Näin sivusta seuranneena olen huomannut, että tämä ei välttämättä ole kovin tehokasta. Tosin kiva sisustuselementtihän se on - eri väriset patterit ympäri taloa. Pitäisi kai vinkata, jotain sisutuslehteä...
Tällä systeemillä osa pattereista latautuu hieman, osa ei ollenkaan ja suurinpaan osaan ei ole aikaa ylipäätänsä paneutua. Joten lopputulos on se, että se on arpapeliä mikä patteri toimii ja kuinka kauan, kun sen tästä mystisestä laatikosta kaivaa.
Meillä on tietenkin myös mittari, jolla pystyy mittamaan onko energialähteessä virtaa. Se on vaan aika tuskallista hommaa, istua laatikko ja mittari sylissä ja etsiä täyden virtalähteen omaavaa energiapuikkoa.
Tätähän mieheni tuskastelee, kun ei ole aikaa, edes patterilaatikkoa laittaa kuntoon. Hän ei siis ehdi istumaan satojen (niitä on oikeasti niin paljon) pattereiden keskellä, mitata niiden energiapitoisuutta, asetella vajaat ja tyhjät ympäri taloa latautumaan ja siten saada meille täydellinen energiavarasto.
Olen koettanut ehdottaa, että käytetyt paristot nyt vaan yksinkertaisesti kierrätettäisiin ja käyttämättömät patterit pidettäisiin myyntikoteloissaan, joista ne olisi helppo löytää ja tämä lataamisvaihe jätettäisiin ihan tehdasvalmistajille.
Mutta tämä ei käy. Se on kuulemma tuhlausta. Ei luonnonvarojen, koska ne eivät ole hänellä ensisijaisesti mielessä, vaan rahan hukkaan heittämistä. Olen siis tullut siihen lopputulokseen, että meidän pitää järjestää patteritalkoot, joihin kutsumme lähimmät ystävämme. Niissä sitten mittaillaan ja lataillaan pattereita ja nautitaan vaikka tilaisuuteen sopivaa energiajuomaa.
Siihen asti, pidän omassa kaapissani muutaman paketin käyttämättömiä paristoja. Noin niinkuin hätätilanteiden varalta. Lapsiperhessä kun välttämättä ei ensimmäiseen vapaaseen hetkeen käydä paristotalkoisiin...

Pettämisen puollustus

Ystäväni kiikutti minulle jälleen kerran monta numeroa Kodin Kuvalehtiä. Niissä Ihmisten kesken palstalla tavalliset ihmiset purkavat sydäntään ja kertovat elämänkohtaloistaan. Ne ovat välillä tosi riipaiseiva luettavia ja välillä taas suoraan sanoen ärsyttää ihmisten toivottomuus omassa elämässä. Mutta tosiasia on, että en tietenkään voi sanoa kenekään muun elämästä miten se pitäisi elää.
Tästä huolimatta esimerkiksi ns. toisten naisten kertomukset ja selitykset menettelyilleen välillä ihmetyttävät. Se, että kerrottaan, että näin nyt vain pääsi tapahtumaan, eikä tarkoituksena ikänä ole ollut loukata vaimoa. Tunteilleen kun vaan ei ole mahtanut mitään.
Näin kai se on, ettei tunteilleen paljoa mahda. Mutta käytökselleen ja valinnoilleen voi. Ihmisen pitäisi olla järkiolento, eikä tunteiden vietävissä. Ja suhteessahan on aina kaksi ihmistä, joten sama koskee miestä.
Jotenkin vaan on niin, että tämä yhteiskunta jollain lailla hyväksyy tällaisen käytöksen. Julkkisten kohdalla ei kirjoiteta yhtään kriittistä artikkelia tällaisista salasuhteina alkaneista romansseista. Tai minä en ainakaan esimerkiksi ole nähnyt yhtään sellaista esimerkiksi Jari Sarasvuon ja Virpi Kuitusen romanssin alkuvaiheessa. Ainoastaan ylistäviä lausuntoja siitä miten rakkaudentunnustuksen ovat sinkoilleet puolelta toiselle, kannustuslauseita on naulattu uuden rakkaan harjoittelupolun varrelle ja kuinka sukulaissielut ovat löytäneet toisensa. Ainoa kriittinen artikkeli oli kai juttu siitä, että liika onni on vienyt Kuitusen hiihdosta terän ja olympiamitali saattaa jäädä haaveeksi. Sehän se suurin ongelma onkin...
Ei sanakaan takana olevan avioliiton/suhteen purkautumisesta, loukatuista tunteista, hajoinneista perheistä, lasten ja entisen puolison surusta ja tuntemuksista ja itsekkäistä motiiveista kaiken takana.
Sanottakoon, että en ole sen kannalla, että ihmiset kituuttavat suhteissa joilla ei ole tulevaisuutta. Ei liitossa tule olla, jos se imee kaiken energian ja saa voimaan huonosti ja kaikesta vähiten, jos suhteessa on väkivaltaa tulee siitä pyrkiä pois.
Ihmetykseni kohdistuu lähinnä siihen miten kritiikittömästi kaikki hyväksytään ja kuinka näistä suhteista maalataan ruusuiset kuvat lehdistössä. Jotenkin tuntuu, että nykymaailmassa on täysin hyväksyttyä pettää ja olla tunteidensa vietävissä. Eihän sen näin pitäisi olla?

Uusi vuosi

Mietin pitkään pitääkö Sellon tragediasta kirjoittaa. Tai oikeastaan mielessäni oli ajatus, että sitä nimenomaan on pakko kommentoida. Tämä aiheutti kirjoitusblokin. Ennen kuulumatonta minun tapauksessani. En saanut mitään ajatuksia raapustettua näytölle. Jos en pysty kirjoittamaan, yksi olellinen osa minusta on poissa ja kovasti tuo vaikeuttaisi myös työn tekemistä, jonka yksi pääsisältö on tekstin luominen.
Mutta mitä sanottavaa tuosta tapatumasta pitäisi olla? Ei sen syynä ole se, että ampuja oli kotoisin jostain muualta kuin Suomesta ja näytti Robert de Nirolta. Tässä maassa tappavat omat kansalaiset ihan "kiitettävästi" toisiaan eikä kukaan syytä pelkästään tätä maata asioista. Tosin jotain ilmeisen umpimielistä tässä maassa on. Siitä kai ihan kotimaiset ampumistragediat todistavat.
On kuitenkin muistettava, että kaikki yksilöt ovat itse vastuussa teoistaan. Olosuhteet muokkavaat meitä jonkin verran, mutta eivät ne poista yksilön omaa harkintakykyä ja anna oikeutusta toimia jollain tietyllä lailla.
Jokainen murha/tappo on monen ihmisen henkilökohtainen tragedia. Yhteiskunnan tehtävä on tukea jäseniään mahdollisimman hyvin. Erityisesti niitä, jotka ovat niin vahvoja, että pystyvät heikkoudessaan hakemaan apua.
Mutta ei se ole yksiselitteiseti yhteiskunnan syy, jos joku päättää tappaa kanssaihmisiä. Kyllä lopullinen vastuu on ihmisellä itsellään. On jotenkin tekopyhää erityiseti polittikkojen taholta, jälkeenpäin miettiä miksi joku saa oleilla tässä maassa. Ei kenelläkään ole sellaista kristallipalloa, että voi kertoa mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan. Politikot voivat yrittää. Sen sijaan, että pakenevat omaa vastuutaan, voisivat he miettiä miksi ihmiset voivat huonosti, ja kohdistaa resursseja mielenterveyden järkkymistä ennaltaehkäisevään työhön. Sehän on tietenkin ihmisen itsensä asia käyttääkö näitä palveluita, mutta niiden saatavuus tulisi olla helppoa.
Itsehän me olemme lakiasäätävät henkilöt Arkadianmäelle valinneet. Kansa saa sellaiset edustajat, jotka se ansaitsee. Mutta tämäkään tosiasia ei poista yksilön omaa vastuuta. On turha piiloitella yhteiskunnan ja lakien takana. Yhteiskunta olemme me.